Nyhde

37 viestiä
Ylläpitäjä

#1 kirjoitettu 21.07.2010 08:35

Day of the Dead (2008) Ohjaus: Steve Miner

Zack Snyderin muutama vuosi sitten ohjaama uusi sovitus George A. Romeron Dawn of the Deadista ei ollut täysin epäonnistunut. Toki, sillä oli omat tarpeettoman typerät puolensa, eikä ohjaajan jo silloin orastanutta tarvetta hiiidaaastaaa kaaaiiikkkeeeaaa JASITTENäkistinopeuttaakaikkimukavoimakkaantehosteenaikaansaamiseksi oikein voinut olla noteeraamatta yhtenä ylikäytettynä rasittavimmista toimintaelokuvan tyylikeinoista. Elokuvan toimintakohtaukset eivät myöskään olleet määräänsä nähden niin jännittäviä, että ne olisivat tuntuneet alkuunkaan perustelluilta. Nämä ja oikeastaan kaikki muutkin elokuvan ongelmat olivat pääpiirteittäin hahmolähtöisiä.

Kuitenkin, elokuvassa oli esikuvansa tavoin niin monia hahmoja, että ainakin parin oli pakostakin osuttava kohdilleen. Ja niinhän siinä kävikin. Tarkka-ampuja Andy oli kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin viihdyttävää seurattavaa ja hänen edesottamuksistaan oli oikeasti kiinnostunut. Lisäksi tapa, jolla Andyä elokuvassa käytettiin oli todella tehokas, kekseliäskin. Myös televisioita työkseen myyneessä mieshahmossa oli jotain varsin sympaattista.

Näitä paria kiinnostavampaa hahmoa kuitenkin tasapainotettiin joukolla toinen toistaan mitäänsanomattomampia kovanaamoja, ilmeisiä kusipäitä ja neuvokkaita sairaanhoitajia ja loppujen lopuksi sanoisin, että kaarti jäi melko kiusallisesti pakkasen puolelle.

Snyderin Dawn of the Deadin pahin ongelma ei kuitenkaan liity valitettavan keskinkertaiseksi jääneeseen elokuvaan itseensä. Sen pahin ongelma on vuonna 2008 valmistunut läpikotaisin epäonnistunut jatko-osa Day of the Dead, josta on kaiketi osaltaan vastuussa ohjaaja Steve Miner, jonka nimen unohdan toivottavasti piakkoin.

Jos Snyderin Dawn of the Deadin hahmoja vaivasi tietynasteinen stereotyyppisyys, ei pääasiassa kivenkovista ja asiansa osaavista sotilaista koostuvalla Day of the Deadin joukkiolla ollut lähtökohtaisestikaan mitään mahdollisuuksia herättää pientäkään kiinnostusta. Toki, odotin innolla Bubin — tai tässä uudessa versiossa Budin — näkemistä, mutta pieneksipä jäi sekin ilo. Bud nimittäin pääsi kunniattomana tehtävänään vastaamaan yhdestä elokuvan suuremmista juonenaukoista.

Lähes kaikki muut hahmot olivat läpeensä epäkiinnostavia ja kaiken kaikkiaan pohjattoman ilmeisiä, juoni oli Romeron alkuperäistä etäisesti ja tylsästi mukaillutta selviytymishuttua, kuvaus oli jenkkikauhulle tyypillistä käsivaralla sisällöttömästi hieman sinnepäin sohimista c- tai d-luokan visuaalisilla tehosteilla kuorrutettuna, äänistä ja musiikista ei tarvitse edes puhua ja ylipäätään suosittelen välttämään tätä elokuvaa kuin tartunnan saanutta vihaista naapuria, ellei kaikkien eteen tulevien zombielokuvien katsominen sitten tunnu jotenkin pohjattoman tärkeältä.

Sen sijaan, että perehtyisin tähän audiovisuaaliseen mätäpaiseeseen sen enempää, haluan omistaa loppuarvosteluni yhdelle huonoimmista tietämistäni nykynäyttelijöistä, Nick Cannonille.

Tällä kertaa Cannon sai näyteltäväkseen todella kovanaamaisen nuoren sotilashahmon, joka ei asiaankuuluvasti pelkää mitään, välitä mistään tai kenestäkään tai edes reagoi tavallista voimakkaammin siihen, että jonkinlainen maailmanloppu tuntuu olevan käsillä. Toki, myöskin asiaankuuluvasti, hieman myöhemmin tehdään kuitenkin hienovarainen nyökkäys johonkin sensuuntaiseen, ettei hahmo ehkä olekaan aivan niin kovasydäminen, kuin mitä hän antaa ymmärtää. Tällä tavoin hahmoon saadaan vaivattomasti miellyttävää lisäsyvyyttä, mikä saa puolestaan hänet tuntumaan oikealta henkilöltä. Ai hellanlettas.

Tämä uuvuttavan tylsä sotilashahmo päästelee suustaan täysin käsittämättömiä latteuksia, osoittelee kasvunvaraa näppärästi jättäen kavereitaan aseella jo viiden minuutin sisällä ensiesiintymisestään ja muun hyvän muassa sohii sotilastaustastaan huolimatta tuliaseillaan vähän minne sattuu ymmärtämättä, että kyse on hänen ja hänen kanssaan olosuhteita vastaan taistelevien ihmisten henkiinjäämisestä, mistä johtuen ammuksia kannattaisi esimerkiksi hieman säästellä — jopa gangstauskottavuuden kustannuksella. Nämä kaikki kuorrutetaan Cannonin varman yliampuvilla otteilla — tietenkin.

Nick Cannonilla tuntuu olevan kaksi eri vaihdetta. Joko hän ylinäyttelee hänelle kohtauksessa määrätyn tunnetilan (yksikössä, koska ei hän niin monimutkaisia elokuvia tee, joissa jouduttaisiin käsittelemään useampaa kerrallaan) kaikkein räikeimmällä mahdollisella tavalla tai sitten hän vain virnuilee kiusaantuneesti. Molemmat ovat luonnollisesti aivan omaa luokkaansa, mutta pidän silti enemmän hänen ylinäyttelemisestään. Olen nyt nähnyt Cannonin kolmessa elokuvassa ja arvatenkin suurella tunteella ja ammattitaidolla hän on saanut jokaisen kolmesta roolistaan tuntumaan äärettömän rasittavalta stereotyypiltä, josta on täysin mahdotonta löytää yhtikäs mitään pidettäviä, miellyttäviä tai edes missään määrin kiinnostavia piirteitä.

Yllätyn vilpittömästi, jos näen herra Cannonin vielä yhdessäkin edes hitusen suuremman luokan elokuvassa.

Korjaan, haluan minä vielä yhden toisenkin asian sanoa! Tämä oli nimittäin pitkästä aikaa elokuva, jossa muisti miltä huono maskeeraus näyttää. Mukamas henkensä edestä tuntitolkulla pelänneet ihmiset näyttivät koko elokuvan ajan kuin vastikään suihkusta tulleilta, hiuksensa kaikessa rauhassa kuivanneilta ja osa siihen päälle vielä hieman meikanneiltakin. Zombit puolestaan näyttivät ehkä enemmänkin siltä, kuin heitä olisi koristanut juonessa ammottanut aukko, eikä edellisessä elokuvaksi jo melko tutuksi tullut virus. Kysehän saattoi tietenkin olla tyystin eri viruksesta, mutta siinä tapauksessa vajotaankin jo sitten sen luokan aivopierujen tasolle, etten jaksa vaivata päätäni aiheella enää hetkeäkään.

Välttäkää tätä täysin luokatonta elokuvaa, ellette sitten halua nähdä jotakuinkin jokaista hieman huonompaakin zombielokuvaa ja/tai Mena Suvaria sotilastamineissa.

1/5