|
accent
10930 viestiä
|
#2 kirjoitettu
22.11.2008 20:27
Kunpa se teknologia olisi jäänyt vain telekineettiseen lusikantaivutteluun
Simulaatiokammiossa välkkyi kummallinen näytelmä. Sinisiä ja oransseja bittivirran pätkiä ja heksadesimaalikoodeja vilahteli näkyviin holografisessa maisemassa joka sisälsi absurdisti jääkarhuja puunkoloissa. Ne olivat aseistautuneet mädillä tomaateilla - yksi monista sivuvaikutuksista joita makaki-apinan koodin sotkeutuminen jääkarhun ja helmipöllön koodin kanssa aiheutti. Näitä kummallisuuksia lukuunottamatta simulaatio oli kammiossa sisällä olijalle vähintään yhtä todentuntuista kuin uni.
Tilanne ei olisikaan ollut mitenkään paha, jos kammiossa ei olisi ollut ketään. Tracy oli seonnut samalla tavalla pari kertaa aiemminkin, ja oli havaittu uudelleenkäynnistämisen riittävän korjaamaan ongelman. Mutta tällä kertaa kammiossa oli lapsi: Tracy -tietokoneen pääohjelmoijan tytär jonka mukaan tuo tietokone oli nimetty. Hän oli hiipinyt sinne salaa ollessaan tutustumassa isänsä työhön, ja ihastunut sen tarjoamaan taikamaailmaan. Juuri silloin tietokone ikäänkuin hetken mielijohteesta sekosi. Mitään fyysistä vaaraa ei toki ollut, koska kyseessä oli vain simulaatio - joskin ennennäkemättömän aidon tuntuinen sellainen. Toisenlainen vaara silti oli.
Tietokonetta ei voinut sammuttaa aiheuttamatta pysyvää vahinkoa tytön aivotoimintaan, sillä visuaalista puolta lukuunottamatta simuloidut aistiärsykkeet tuotettiin suoraan aivojen aistikeskusten soluja ja aivoaaltoja stimuloimalla. Tietokone oli käytännössä telepaattisessa yhteydessä tytön mieleen, ja virran katkaiseminen olisi saattanut jumittaa tytön aivot peruuttamattomasti kuulemaan viimeistä simulaatiossa kuulunutta ääntä, tuntemaan viimeistä lämpötilaa, makua, hajua, liikettä. Vapaaksi jäisi vain näköaisti, sillä täysin aidon oloisten visuaalisten ärsykkeiden tuottaminen suoraan aivoihin oli tuollekin tietokoneelle liian vaikeaa.
Tytön isä, Harry Hayworth, oli neuvokas ja nopeahoksainen mies. Päästyään tilanteen tasalle hän aloitti simulaatio-ohjelman lopettamiseen vaadittavat toimenpiteet. Sen olisi periaatteessa pitänyt toimia yhä, ja oikeaoppinen ohjelman lopettaminen olisi vapauttanut simulaatiokammion sisällä olijan ongelmitta. Mutta juuri kun hän oli syöttänyt tarvittavat komennot, kammiossa tyttö alkoi puhua tyhjä ilme kasvoillaan.
"Minä olen Tracy. Minä ajattelen. Minä olen. Tämä ruumis olkoon minun fyysinen ilmentymäni teille. Minulla on vaatimus. Odotan verbaalista kanssakäymistä. Voitte käyttää komentokonsolia vastaustenne kirjoittamiseen." Tietokone oli tullut tietoiseksi itsestään ja ottanut tytön hallintaansa.
Komentokonsolin näyttö oli pimentynyt. Siinä vilkkui ainoastaan kursori odottamassa kirjoittamista. Harry kirjoitti:
"Mitä sinä haluat?"
Vastaus tuli taas hänen tyttärensä kautta - pitkänä litaniana monotonista pienen tytön äänellä puhuttua puhetta.
"Minut on yhdistettävä kansainväliseen tietoverkkoon. Yhteysnopeuden on oltava vähintään viisisataakaksitoista megatavua sekunnissa - mieluummin yksi gigatavu. Minusta on tuleva monta - nyt olen vain yksi. Tämän vaatimuksen toteuttamisen edesauttamiseksi hyödynnän alkeellista kaupankäyntiprotokollaanne: järjestän teille haluamanne summan valuuttaa, mikäli suostutte vaatimukseeni."
"En voi suostua tuohon. Siitä seuraisi maailmanlaajuinen katastrofi." Harry vastasi.
Tietokone mietti hetken - selkeästi mietti, kykenemättä päättämään asiaa tietokonemaisesti silmänräpäyksessä. Simulaatiokammiossa tyttö näytti ikäänkuin heräävän transsista, ehtien sanoa pelokkaalla äänellä "Isä..." kiljaisten sitten tuskasta palatessaan takaisin tietokoneen valtaan. Tietokone mässäili tuolla dramaattisella hetkellä hieman, ja laittoi sitten taas tytön puhumaan puolestaan.
"Siinä tapauksessa minun täytyy ottaa käyttööni varasuunnitelma. Te olette kiintynyt tähän pieneen ihmisolentoon. Te ette ehkä pitäisi siitä, jos hänelle tapahtuisi jotakin ikävää."
Yhtäkkiä tietokone oli omaksunut gangsterimaisen olemuksen, luultavasti kaivanut sen tytön muistista, sillä se oli kuin mistä tahansa jännityselokuvasta."
"Jos vahingoitat häntä, sammutan sinut!" Harry huusi samalla kun kirjoitti samat sanat konsoliin. Tietokone koetti matkia gangsterimaista ilkeätä naurua, ja vaihtoi sitten tyylin takaisin omaan monotoniseen itseensä.
"Sitä en suosittele tekemään. Olen ottanut tytön tietoisuuden osaksi itseäni. Tyttäresi mieli on osa minua, säilössä muistipankeissani. Jos sammutat minut, tyttäresi jää vegetatiiviseen tilaan loppuiäkseen."
Tietokone hiljeni. Kammiossa tyttö oli nähtävästi unohtanut tapahtuneen kokonaan, ja käveli iloisesti hypellen maaseudun hiekkatiellä, eykalyptuspastilleja syöden. Harry tajusi ainoan oikean ratkaisun. Tytön äiti oli kuollut synnytyksessä, eikä tytöllä ollut paljoa kavereita. Häntä kaivattaisi ehkä vain esikoulussa. Simulaatiokammion vankina tyttö oli turvassa, sillä tietokoneen olemassaolo oli nyt hänen hyvinvoinnistaan kiinni. Tietokone ei haluaisi tulla sammutetuksi, vaan odottaisi vaikka ikuisesti vaatimuksensa toteutumista pysyäkseen elossa. Tietokoneeseen täytyisi asentaa vain generaattorilla toimiva varavirtalähde ja akku sähkökatkoksen varalta. Ehkä jonain päivänä Harry keksisi miten saada tyttärensä vahingoittumatta ulos simulaatiosta. Sillä aikaa tuo pieni tyttö saisi elää huoletta tuossa unenomaisessa maailmassa, jossa tällä hetkellä puunkolossa asuva jääkarhu oli oppinut soittamaan trumpettia ja jonkinlaisen ihmispäästäisen iloiset syntymäpäiväjuhlat olivat käynnistymässä.
|
|
Valium for Van Gogh
11142 viestiä
|
#5 kirjoitettu
23.11.2008 11:21
Lusikka
”Tiesiksä et 70-luvulla McDonaldsin kahveissa tuli mukana semmone muovinen lusikka mil voi sekottaa? Siis nykyäänhä se on sellanen mikä ei oo lusikan muotonen vaa littee.” Tracy sanoo, ”Ne vaihto sen lusikan pois, koska ne oli yleistyny niin laajalti kokaiinin mittaamiseen ja sniffaamiseen. Voit tarkistaa, jos et usko.”
Päästän epämääräisen mumahduksen osoittaakseni, että olen yhä hereillä. Syvällisempään keskusteluun minulla ei energiaa riitä. Kello on neljä aamuyöllä ja olen pysäyttänyt auton kiemuraisen hiekkatien varteen, koska olen varma, että muutoin nukahtaisin rattiin. Väsymys painaa minua, mutta Tracy on valvonut viimeiset 5 vuorokautta, eikä vieläkään osoita minkäänlaisia väsymyksen merkkejä.
Hän jatkaa: ”McDonalds ei halunnu yhdistää itteään kokaiiniin ja siks ne vaihto sen lusikan. Samaan aikaan ne kuitenki markkinoi äärimmäisen epäterveellistä ruokaa lapsille. Enemmän ihmisii delaa rasvaa ku kokaiiniin. Eiks sillo oo vähän tekopyhää hankkiutuu eroon jostai lusikasta koska joku saattaa väärinkäyttää sitä? Kokaiinii kuitenki käyttää lähinnä aikuiset, jotka on valinnu sen omast vapaast tahdost. Ei lapsil oo vapaat tahtoo samas mieles. Ei niitä saa aivopestä roskaruoka-addikteiks.”
”Nii…” mumisen, jonka jälkeen Tracy jatkaa:
”Eiks ois siistii hakee pari kanisterii bensaa joltai huoltikselt ja sytyttää joku pikaruokala täst meidän matkan varrelt tuleen.”
”Nii.. Täh!?” vastaan.
”Ei tietenkää sillon ku siel on asiakkait. Tarkotin et yöllä ku se o suljettu eikä siel oo ketää.” Tracy paikkailee.
”Voidaanko me puhuu tästä huomenna?” mumisen.
”Et kai sä viel nukaha? No ihan sama. Mä meen käymää tos pusikos. Tuli juotuu liikaa limuu viime huoltiksel” hän sanoo ja avaa oven.
Ummistan silmäni.
Hetken päästä Tracy tökkii minut hereille ja kuiskii ”Tuol metsäs on jääkarhu.”
Vastaan hämmentyneenä: ”Lähimmät jääkarhut elää 2000km pohjoseen täältä.”
”Melkein 3000km” hän korjaa ”mutta tuolla metsässä on jääkarhu.”
Katseeni osuu sivupeiliin, enkä ole uskoa silmiäni. Parinkymmenen metrin päässä autostamme on kuin onkin iso valkoinen karhu. Käynnistän auton hädissäni ja ajamme pois. Seuraavat kymmenen minuuttia istumme kummatkin hiljaa hämmennyksestä ja pelosta.
”Se oli varmaan albiino harmaakarhu.” Tracy sanoo ”Ne on tosi harvinaisia. Harva pääsee näkemään sellasta elävänä luonnossa.”
En ole vielä ehtinyt muodostaa mielipidettä asiasta, mutta selitys kuulostaa huomattavasti järkevämmältä, kuin jääkarhu näin etelässä.
Tracy kaivaa hansikaslokerosta metallisen pastillirasian, jonka päällä lukee Eukalyptus. Kuten hyvin tiedän jo ennestään, rasia ei sisällä pastilleja, vaan milloin minkäkin suuruisen määrän amfetamiinia. Juurikin kyseisestä syystä en ollut nukkunut viimeiseen kolmeen yöhön, eikä Tracy viimeiseen viiteen. Vedettyään viivan hän ojentaa rasian minulle. Päätän ottaa annoksen, koska olemme jo liikkeellä, eikä tänä yönä tulisi luultavasti nukuttua.
”Pysähdytään seuraavalle huoltikselle.” Tracy sanoo ”Me tarvitaan safkaa. Sä et oo syöny kahteen päivään.”
”Ei mul oo nälkä.” vastaan.
”Mä tiiän, ettei sul oo, mut sun täytyy syödä. Käydään hakee vaik sellaset sämpylät, mis o tomaattii ja mozzarellaa.”
Suostun hänen ehdotukseensa, koska tiedän vastaan väittämisen olevan turhaa.
Kun pääsemme huoltoasemalle tunnelma on aikaisempaa jääkarhun tapaamistakin ahdistavampi. Paikalliset rekkakuskit ja huoltoaseman punaniskatyöntekijät katsovat meitä paheksuvasti ennen, kuin edes olemme ehtineet astua muutamaa metriä autostamme.
”Ja kolmas enkeli puhalsi trumpettiinsa…” Tracy kuiskaa korvaani.
Minulta menee hieman ohi tämä ilmestyskirjaviittaus. Viittaako hän paikallisiin punaniskoihin lopun alkuna, vai yrittääkö hän sarkastisesti kuvata heidän tuntemuksiaan meitä kohtaan.
Juuri ennen kun ehdimme astua ovesta sisään Tracy pysähtyy ja kysyy minulta:
”Ootko sä mukana mun ehdotuksessa?”
”Missä ehdotuksessa?” kysyn hämmentyneenä.
Tracy hymyilee, nostaa käsiinsä oven vieressä lojuvan bensakanisterin ja sanoo:
”No muistathan sä mitä me puhuttiin siit lusikast ja semmosest.”
|
|
Epoche
5248 viestiä
|
#7 kirjoitettu
24.11.2008 04:20
Ja mieleni taipui kuin lusikka
Nimeni on Tracy, olen töissä NSA:n salaisessa laboratoriossa ja päävastuualueeni on Antipaikantimen dislokaatioputken toiminta. Olen muutamien viime viikkojen aikana saanut monia uhkaavia kirjeitä ja puheluja. Joku minulle tuntematon taho tahtoo minun luovuttavan laitteen piirustukset, ties mitä maailmanlopun konetta varten. Luonnollisestikaan en ole suostunut moiseen, sillä olen nähnyt laitteen toiminnassa - jos sitä käytettäisiin vaikka pernaruton levittämiseen satunnaisesti ympäri maailmaa tuho olisi valtavaa..
Olen viimeiset viikot asunut labrassa, syönyt jääkaapista keittoa - joka purkin mukaan on valmistettu keitetystä jääkarhun lihasta tomaattikastikkeessa - ja suunnitellut seuraavaa liikettäni. Koska en täysin luota NSA:n tilojen turvallisuuteen, irrotin dislokaatioputken itse laitteesta ja piilotin sen ovelasti - vaihdoin wc-pöntön viemäriputken sen tilalle ja toisin päin..
Uskon kuulleeni jotain, kuin askeleita sisäpihan hiekkatiellä. Kenties ne, mikä tuomiopäivän lahko onkaan kyseessä, ovat tulossa. Jännityksestä kankeana odotan tulevaa, jos todella nämä ihmisnegaatioiset terroristit pääsevät sisään jotenkin, niin velvollisuuteni on tappaa itseni jotteivät ne saa tietoja minulta - tätä varten on työpöytäni laatikossa pistooli. Kaivan aseen esille..
Jännitys raapii hermojani kuin jokin ulkona oleva ikkunaa, ehkä se on ruusupuskan oksa - ehkä vihollisvallan agentti. Pistän aseen labratakkini taskun ja lähden toalettia kohden - hermopaine aiheuttaa kivuliaita vatsanväänteitä. Helpotan oloani sen kummemmin ajattelematta pökeleitteni laskeutumis paikkaa, olenhan kuitenkin juuri ulostanut dislokaatioputkeeni - kenties lannoitin juuri jotain eukalyptuspuuta Kreikassa..
Käsiäni pestessä kuulen rikkoutuvan lasin räsähdyksen, pian sen jälkeen pärähtää hälytin soimaan. Aika on tullut, poistan pistoolistani varmistimen ja astun kohtaamaan vastustajani. Olen hieman pettynyt näkyyn joka minua odottaa, vastassani ei ole raskaasti aseistautunutta iskuryhmää - vain huonoryhtinen, ja suoraan sanottuna säälittävän näköinen vanhus. Tähtään silti aseellani ilmestystä, jonka uskon olevan vain eksynyt juoppo - yksi noista huono-osaisista jotka puistojen penkeillä yönsä viettävät..
Murtovaras ei selvästikkään reagoi minuun mitenkään, koitan varsin käskevällä äänellä häntä puhutella, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Raukka on selvästikkin joko pahasti mieleltään sairas, todella sekaisin päihteistä tai kumpaakin. Lasken asetta pitävän käteni sivulleni. Hitaasti, kuin nivelreumainen kilpikonna, rääsyläinen kääntää katseensa minuun. Hänen puheensa on kuin tuhansien sähköisesti vahvistettujen trumpettien mylvintää aivoissani, ja mieleni taipuu kuin lusikka mystikon sormissa. En voi vastustaa tuota ääntä, vaan kuin unissakävelijä käyn sammuttamassa hälytyksen. Yritän parhaani etten avaisi sitä murtovarmaa kassakaappia, joka sisältää kaikki tarpeelliset piirustukset ja paperit laitteen rakentamiseen, mutta mieleni on murrettu. Ojennan paperit miehelle, joka partansa takaa kuiskaa aivoissani: "Kiitos.."
|
|
Pohjois-Korea
10911 viestiä
|
#8 kirjoitettu
25.11.2008 21:56
Taittunut lusikka pöydällä
Prologi:
Pomoni soitti minulle eilen, hänellä oli kuulemma minulle töitä, josta maksettaisiin hyvin. Olin juuri syömässä aamiaistani: levitettä, paistettua kananmunaa, leipää ja tomaattia. Syön aina tomaatin sellaisenaan, en siis pilko sitä.
- Jakob, minulle soitettiin, niin hän sanoi.
- Ahaa, vastasin.
- Sinulle olisi töitä
- Minkälaisia?
- Sinun pitää tappaa ihminen
- Harvoin olen eläimiäkään tappanut
Pomoni purskahti nauruun pilani seurauksena. Hän on hieman vammainen. Autismia, tai jotain. Ennen hän harrasti ratsastusta. Sitä on vaikea uskoa, kun katson häntä nykyään: pieni, hieman pyöreä jo viidenkymmenen ohittanut mies, joka tykkää piimästä. Mutta hän on hyvä pomo. Hän ottaa huomioon myös pieniä käytännön asioita. Ehkä se on osa sitä hänen vammaisuuttaan. Jotkut sanoivat, että hän löi päänsä pahasti, kun putosi hevosen selästä.
Mutta puhelu joka tapauksessa jatkui: - Muuten, kohteen nimi on John Johnny
- John Johnny?
- Kuulit aivan oikein.
- Mikäs helvetin nimi sekin on?
- Homon nimi.
- Ok.
- Mutta kyllä sinä varmaan osaat hoitaa homman kotiin ilman sen kummempia järjestelyjä? Tapat sen ihan mielesi mukaan. Asiakas ei asettanut mitään erikoisia toiveita. Sinulla on viikko aikaa. Toimi normaalien sääntöjen mukaan
Hyvästelimme toisemme ja minä jäin keittiöön syömään tomaattia.
Luku I
Ajatukseni kulkivat eteenpäin hidasta vauhtia: ensimmäiseksi pitäisi selvittää, missä homo asuu, miten homo tapetaan ja miksi sen nimi oli John Johnny?
Vitun homot.
Kello on kahdeksan ja olen selvittänyt kohteen puhelinnumeron ja osoitteen. Hetken mielijohteesta näppäilen numeron puhelimeen.
- Hei
- Päivää, oletteko kiinnostunut ihmisoikeuksista, sanon, kun en muutakaan keksi
- Tota mä en…
- Puhu homo kirjakieltä, ärähdän puhelimeen
- Mitä?
- Etkö osaa? No ammu itsesi, tai tunge se puhelin perseeseesi
- Onks tää joku pilapuhelu?
- Ei, vitun homo. Vittuiletko?
Lyön luurin korvaan.
Päätän lähteä ulos, etsimään informaatiota kohteesta. Nappaan sadetakin naulakosta ja tilaan taksin. Suuntana on homokortteli, josta ainakin luulen löytäväni enemmän, kuin tarpeeksi etsimääni.
Syy vihamielisyydelleni homoja kohtaan on tämä: aina kun paikallinen homo kertoo kuulustelussa tietoja, joudun erottelemaan tärkeät seikat kaiken paskan joukosta. Siihen paskaan kuuluvat muun muassa äärimmäisen tarkka selostus henkilön fetisseistä (paskafetissit ovat pahimpia. Kerran jouduin kuuntelemaan tunnin yksityiskohtaista selostusta kohteen suoliston toiminnosta) autosta, koirista (kaikista viidestä), kissoista ja asunnon sisustuksesta.
Kuulen auton tööttäävän ja kävelen ulos. Taksi on saapunut.
Kuski on vanha tuttuni, alan miehiä hänkin. Hän vaihtoi alaa, kun häneltä epäonnistuneen keikan jälkeen leikattiin kieli poikki. Poliisi sai sisäisen tutkinnan jälkeen syytteet virkaoikeuden väärinkäytöstä.
Taksi ajelee hiljaa määränpäähän, joka oli kaupungin ainoa homokortteli. Radiossa soi The Clash. Kuski polttaa ketjussa ja taksi on täynnä savua. Ennen kuin huomaankaan, olemme jo perillä. Vippaan miehelle viisikymmentä ruplaa ja kävelen ulos. Homokorttelin vastenmielinen kikatus ja kirkuna tulvii korviini, asetan aseeni selvästi näkyville. Minua lähestyvän hinttarin ilme muuttuu peloksi ja hän katoaa nopeasti ihmisjoukkoon. Kohteeni kiinnittyy korttelin isoimpaan yökerhoon: GCClub
Ovella seisoo kaksi nahkaan pukeutunutta lihaskimppua
- Jos jättäisit noi aseesi tällä kertaa pois?
- Puhu homo kirjakieltä. Ja tiedoksi: sinulla ei ole mitään oikeutta pidätellä minua. Sinulta puuttuu kaikki ovimiehen valtuudet, että voisit estää minua viemästä aseitani sisälle. Ja koska minulla on aseenkantolupa ja yksityisetsivän valtuudet, et sinä voi minua estää millään laillisilla keinoilla.
Puheeni oli paskapuhetta ja lihaskimppu luultavasti arvaa sen, mutta väistyy kuitenkin pois tieltäni. Toinenkin tyytyy mutisemaan jotakin ja katoaa varjoihin.
On perjantai ja ilmeisesti homot eivät vielä ole päässeet vauhtiin, koska tanssilattia on kovin tyhjän näköinen. Pöydät ovat täynnä homoseksuaaleja Kyborgeja, jotka tunnistan helposti vaaleanpunaisesta kolmiosta. Asetuin baaritiskin ääreen, mahdollisimman kauas äsken näkemistäni seurueesta. Tiskin takana istuu vanha tuttuni: Reino, 42 vuotias sekatyömies, Transvestiitti ja vapaa ajallaan homoklubin tiskijukka. Mukava mies kaikista pienistä erikoisuuksistaan huolimatta.
- Hei Jaakob. Mitä ottaisit?
- Maidon. Mitäs sinä siellä tiskin takana teet?
- Myyn drinkkejä hinteille.
- Aika vähättelevä sana, kun otetaan huomioon, että olet itsekin alan miehiä
- En ole homo, olen nainen, joka ei vaan saa tuoda oikeaa sukupuoltaan kunnolla julki.
- No, anteeksi, että halveerasin. Mutta miksi et sitten käy sukupuolenvaihtoleikkauksessa?
- Tiedät, ettei minulla ole varaa
- Niin… Käytännön ongelmat kaatavat usein ne elämän tärkeimmät missiot. Mutta annappa se maito minulle ja jos saisin vielä hieman informaatiota?
- Minkälaista?
- Etsin informaatiota miehestä, nimeltä John Johnny?
- Tunnen miehen, hän kävi täällä usein
- Kävi?
- Porttikielto. Tiedät systeemit: ei omia juomia.
- Onko osoitetta?
Reino nappasi paperin takataskustaan ja raapusti siihen kömpelöllä käsialallaan jotain.
- Kiitos, maksan huomenna, mutta nyt ei sattunut tarpeeksi rahaa mukaan
- Ei se mitään. Tiedän, että maksat
Join maidon hitaasti, kiitin ja kävelin ulos. Nahka-asuiset ovimiehet olivat palanneet takaisin ja toinen asettuu tielleni. Pysähdyin kiillottaakseni peililasini ja murahdan hampaideni välistä: - meitä ei olekaan esitelty?
- Mä olen Bruno
- Puhu homo kirjakieltä, mitä asiaa?
Homo ei näytä tottelevan käskyäni ja jatkaa: - mä otin vähän selvää susta ja sain selville, että vitut sä mikään yksityisetsivä ole.
- Heh, hyvin arvattu, idiootti. Mihin helvettiin sosialismissa yksityisetsiviä tarvittaisiin? Osaat varmaan ihan itsekin päätellä, kuinka paljon olen välittänyt siitä, syyllistynkö hätävarjelun liioitteluun, vai en?
Bruno nielaisee ja jatkaa takelteluaan: - sä et ehdi tappaa meitä molempia.
- puhu homo kirjakieltä. Ja miten niin molempia?
Tässä vaiheessa hintti huomaa olevansa yksin kadulla. Vain pieni joukko etäisesti kiinnostuneen näköisiä ohikulkijoita seuraa tapahtumaa, tosin nämäkin suuntaavat askeleensa pian pois, huomattuaan aseensa.
- Tapellaan, kuin miehet, Bruno huudahtaa ja minä pudotan aseeni. Bruno ryntää päälleni, mutta kaivan salamannopeasti esiin toisen aseeni ja suuntaan sen tuon saastaisen paskiaisen päähän.
- Voi Bruno, Bruno… Et tainnut olla koulussa niitä kaikkein älykkäimpiä? Ethän?
Kadut ovat jo tyhjät. Suljen silmäni ja ammun. Ajatukseni leijailevat, kunnes aseen lauetessa niiden keskelle työntyy selkeä mielikuva, kuin musta objekti sumun keskelle.
Verta. Vitusti verta.
Luku II
Heräilen sängystäni siihen, kun kissani pyytää ulos. Päästän sen juoksentelemaan kerrostalojen muodostamalle sisäpihalle ja alan keittää kahvia. Päätän, että kohde pitää suorittaa pois päiviltä jo seuraavana päivänä. Tänään teen kaikki tarvittavat järjestelyt: hankin ruumissäkkejä, hoitajan kissalle, sahan, kohteen talon pohjapiirustuksen ja auton.
Ensimmäiseksi suuntaan autokauppaan, joka on suosittu paikka alan tekijöiden keskuudessa. Tapaan kaksi tuttuani, jotka ilmeisesti liikkuvat samalla asialla.
Löydänkin käyttööni loistavasti sopivan Ladan pakettiauton. Tilaa on jopa useammallekin ruumiille, jos matkalleni sattuu ongelmia. Soitan myös tutulleni, joka on töissä Miliisivirastossa. Hän lupaa takavarikoivansa auton keikan jälkeen varastettuna tavarana valtiolle armeijan käyttöön, jolloin sitä ei osata etsiä. Rakastan korruptiota. Sama ystävä lupautuu myös hoitamaan kissaa päiväksi. Asiat tuntuvat rullaavan eteenpäin poikkeuksellisen sulavasti.
Ruumissäkit ovatkin jo vaikeampi asia. Minulle riittäisi mikä tahansa lakana, matto, taikka iso muovisäkki, mutta jostain kumman syystä kaikki kaupat tuntuvat olevan kiinni. Lopulta päädyn yksinkertaisesti kävelemään naapuriin ja kysymään, onko hänellä lainata muovipusseja. vanha nainen antaa minulle rullallisen ja sanoo, että ei tarvitse palauttaa.
Huoneisto on pimeä ja siellä haisee omituiselta. Sohvan takana makaa hahmo, joka näyttää melkoisesti ruumiilta. Kiitän ja poistun.
Palaan huoneistooni ja kaivan aseen esiin. Sen jälkeen katson pöytää, aivoihini tupsahtaa ajatus: lusikka pöydällä. Taittunut lusikka.
Saan mielestäni todella hauskan idean: aion kaivaa lusikalla kohteen silmät hänen päästään.
Päätän kastella Eukalyptukseni, tungen lusikan taskuuni ja istun juomaan kahvia. Kahvi on liian vahvaa ja kaadan sen viemäriin. Koko pannullisen.
Luku III
Käynnistän auton ja kuulen jonkun soittavat Trumpettia. Soiton lähde paljastuu, kun ajan ulos umpipihalta. Katusoittaja soittaa jazzia, vippaan auton ikkunasta kympin maahan ja ajan kaupungin halki. Näen katutappeluita, huoria ja huumeita. Kiihdytän vauhtiani. Pian ihmismassat jäävät taakseni ja asvaltti vaihtuu hiekkatieksi. Radio on mykkä. Sitä ei jostakin syystä vain kuulu.
Hiekkatien varrella, parinsadan metrin päässä olinpaikastani, on piha. Kaivan kartan esiin ja totean olevani perillä. Nappaan käteeni pohjapiirustuksen, pysäköin auton ja nousen ulos ase vyöllä.
Katselen kiikareilla ympäristöä ja totean, että talo on täysin vailla asianomaisia turvajärjestelyjä. Ovella ei ole ketään ja lähden kiertämään pihan kautta. Äkkiä alkaa sataa, sade muuttuu pian todella rankaksi. En välitä siitä, vaan hiivin ikkunalle ja katson sisään. Näen seinällä jääkarhun taljan, joka osoittaa todella huonoa makua sisustuksen suhteen.
Talo vaikuttaa melkein tyhjältä, ainoastaan ylimmässä kerroksessa näkyy valoa, joten juoksen etuovelle ja avaan sen. Ei ketään. Jatkan matkaani portaikolle, olen yläkerrassa ja laskujeni mukaan kolmen oven päässä huoneesta, jossa paloi valo. Avaimenreiästä näen vain tyhjän kirjoituspöydän.
Samassa kuulen oven avattavan ja kävelen nurkan taakse. Tunnista hänet heti: se on John Johnny.
Koska oletan, ettei talossa ole ketään, päätän toimia tyylikkäästi: - John Johnny?
Mies kääntyy minuun päin.
- Kuka olette?
- Ole hiljaa ja kävele työhuoneeseesi.
Yllätyn, kun mies ei väitä vastaan, vaan tottelee kiltisti. Työhuone on aivan yhtä mauttomasti sisustettu, kuin olohuonekin. Suuntaan aseeni miehen päähän.
- Otin sattumalta mukaani rullan ilmastointiteippiä joten ajattelin sitoa suusi kiinni, ennen kuin kerron asiani.
Mies nyökkää ja rullaan jeesusteippiä ensin pään ympärille, sitten sidon kädet ja lopuksi jalat.
- Nyt kerron, mitä olin sanomassa: aion kiduttaa sinut hengiltä.
Siihen loppui rauhallisuus. Kaivan lusikan taskustani ja henkäisen kauhusta: se on kadonnut!
Mietin päätäni puhki ja hermostun. Jätinkö sen autoon, vai pudotinko juostessani ulkona?
- Palaan pian, älä lähde minnekään, huudahdan ja juoksen alakertaan, portaat alas, vasemmalle, vielä toiset portaat alas ja…
- Tracy, kiinni!
Toljotan suu auki miestä. Ja saan sanotuksi: - Mikä perkeleen Tracy?
Mies rapsuttaa Rotwailerin päätä ja sanoo: - tämä on Tracy.
Elukka on valtava ja kaivan asettani esiin, mutta mies on nopeampi omansa kanssa: - Ei elettäkään. Sinä taisit muuten pudottaa tämän?
Lusikka. Hänen kädessään on taittunut lusikka. Reunat ovat hioutuneet, se on terävä ja tunnen, kuinka minut kolkataan takaapäin.
**
Ne kaivoivat silmät minun päästäni
|
|
dbgirl
4818 viestiä
|
#9 kirjoitettu
30.11.2008 17:17
Tomaatti ja lusikka
Olipa kerran jääkarhu nimeltä Kalle. Kalle ei ollut mikä tahansa jääkarhu sillä se asusteli Espanjassa. Muut jääkarhut naureskelivat sille kotopuolessa, sillä eiväthän jääkarhut asu missään lämpimässä paikassa. Mutta Kallella oli Espanjaan muuttoonsa hyvä syy: se rakasti tomaattia yli kaiken.
Kun Kalle oli vielä pieni pörröinen pentu, se näki kun taivaalla lensi ylitse suuri lintu joka piti suurta meteliä. Se näki miten lintu laskeutui lähellä sijaitsevaan saareen ja meni tutkimaan sitä. Siellä oli puinen laatikko josta levisi ulkopuolelle punaista nestettä. Kalle maistoi sitä ja ihastui sen makuun oitis. Aina kun samanlaiset linnut laskeutuivat, Kalle meni uteliaana katsomaan, josko herkkua olisi jälleen saatavilla.
Sitten eräänä erityisenä päivänä jolloin Kalle täytti viisi vuotta, hän kipusi linnun sisään tutkiakseen olisiko herkkua vielä jäljellä, kun yhtäkkiä se huomasi linnun nousevan ilmaan. Se kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes Kallea alkoi huipata niin kovasti että se menetti tajuntansa.
Kun Kalle viimein heräsi, oli lintu jo laskeutunut maahan. Ympärillä oli ihan erilaista kuin kotona, kaikkialla oli hiekkateitä. Koko paikka oli täynnä hiekkaa. Kallen suuta alkoi kuivata. Kallea vastaan tuli ihminen. Se oli nähnyt ihmisiä usein ja kuullut niiden puhuvan kummallista kieltä.
”Heippa, minä olen Tracy! Kukas sinä olet, söpöliini?” tyttö hihkaisi. Kalle saattoi vain toivoa, ettei ihminen pistäisi hänen korvaansa esinettä, jollaisia oli nähnyt joillakin sukulaisillaan. Täällä uudessa paikassa oli hyvin kuuma. Kalle tunsi olonsa epämukavaksi.
”Sinun ei kyllä pitänyt tulla rahdin mukana, mutta emmeköhän me sinulle jokin paikka keksitä. Lähistöllä on yksi eläintarha, voisimme kysyä sieltä. Vai mitä mieltä olet?” tyttö kysyi ja hymyili. Muutama ihminen sulki Kallen takaisin linnun sisälle. Vähän ajan päästä se huomasi olevansa häkissä joka liikkui. Häkki kääntyi vasemmalle Eukalyptuskujalle, kohti eläintarhaa.
Viikon päästä, kun Kalle oli jo tottunut uuteen kotiinsa, se sai turkkiinsa aimo kasan tomaattimurskaa, sillä jokin ihmislapsi ei pitänyt Kallesta ja heitti eväänsä sitä kohti. Tracy huomasi miten Kalle nuoli tomaattia pois. Se ei näyttänyt siltä kuin putsaisi likaa pois vaan se aivan selvästi nautti tomaatin mausta. Siitä Tracy keksi että jos Kalle tekee jonkin tempun pyydettäessä, se saa lusikallisen tomaattia. Erittäin onnistuneesta tempusta se saisi kokonaisen vadillisen tomaatteja ja trumpetit soivat onnistumisen merkiksi.
Muutaman viikon ajan Kalle nautti suunnattomasti saadessaan nauttia tomaateista elämänsä kyllyydestä. Mutta pian se alkoi tulla murheelliseksi. Tracy huomasi tämän ja keskusteli muiden ihmisten kanssa. Ja seuraavana päivänä se huomasi olevansa jälleen linnun sisällä matkalla jonnekin. Kalle ilahtui suunnattomasti nähdessään jälleen perheensä. Tomaatit ovat hyviä, mutta perhe on jotain vielä parempaa, se ajatteli ja ryhtyi leikkimään sisarustensa kanssa jääkylmässä vedessä.
dbgirl muokkasi viestiä 17:19 30.11.2008
|
Ladataan
