Epoche
Satusetä
41 viestiä

#1 kirjoitettu 27.04.2008 06:03

Näinkin myöhään illalla tuumimme, me - minä ja sivupersoonani olemassaoloamme. Ei meitä varmaan nykytodellisuudessa ihmiseksi laskettaisi, itseiselläni on vain n.14% inhimillisyys. Vaikka kuinka yrittäisi lääkkeillä korvata sitä puuttuvaa sielua, ei niitä matoja voi niin paljoa nauttia..
Nelisen vuotta sitten kaikki alkoi, asensin refleksipumpun keskushermostooni ja vasempaan käteeni hätälaukaisimen - joka tarvittaessa pienen putken kautta laukaisee 2 9mm luotia. Oikeaan käteeni kolmannen slottovoittoni jälkeen asensin Ahmarit - eli titaaniteräiset veitset jotka suuttuessani laajentavat itsensä kämmenestäni ulos.
Jo neljättä viikkoa olen väijynyt samassa kellarissa välittämättä katosta tasatahtiin tippuvasta vedestä. Rotat osaavat uida, helppohan niiden - ne eivät paina 240 kiloa. Pian tarvitsen jotain rasvaisempaa ravintoa, joten on uskaltauduttava kadulle - vaikka poliiseja cybertutkineen täytyykin varoa. En tahdo laitteiden jumittavan kesken toiminnan vain sen takia, että en pystynyt rasvaamaan kehoani kuin rotanverellä..
Katu 3 nro.7 - ystäväni osoite. Ovikellon soittoon tiedän koodin, rämpytän sitä muinaisen savun veden päällä tahtiin. Däng däng dää - däng däng dä dää...Ei vastausta. Onneksi mukanani on infergalaksinen tiirikka merkkiä visa, sillä saan oven auki. Ja mikä helv..
Minua odotti varsinainen teurasnäyttämö. Verta seinillä, lattialla ja katossa. Piirikortin kappaleita uponneena cyberokki-seinään senttien syvyyteen..Täällä on tapahtunut rumia asioita. Pyrin hahmottamaan sotkusta yhtään muistikortilta näyttävää kappaletta, ja vihdoin sen vatsalaukunpuolikkaan sisältä löydän. Kytken sen lukijaani..
Olen taas kotiplaneetallani Koomiksella, taivas on sulan lyijyn himmertävä. Puut laulavat jatkuvaa itkuvirttään, onneksi tunnen käteni ojentavan mesonihajottimeni äänen suuntaan. Yksi pieni sienipilvi myöhemmin täysi hiljaisuus. Luonto 0, minä 1. Kävelen kohti kylää joka näyttää paljon lapsuudeltani, vaikka mahakkaita lyhyitä asukkaita en pysty toisistaan erottamaan. Kaikkialla haisee kala.
Olen vankina, sidottu kiveksistäni seinään. Voi kumpa olisi ylivoimaisista cybervoimistani nyt apua, pelkään pahasti olevani itse Awooshaggan seuraava suupala. Nämä nyykähtäneet liskot ympärilläni pureskelevat oregaanoa ja messuavat matoja suussaan. Muistuu mieleeni pläntinpalvojat, tosin nyt nämä messuajat tuskin räkivät kaikkia sisälmyksiään ulos pienistä aukoista ihossaan. Ja silloin maa järkkyi..
Kesken rauhallisen messuamisen ilmasta ilmestyi sakara, joka oli 2 metriä pitkä ja metrinen halkaisijaltaan. Sen päästä hulmusi monia n.4 metrin lonkeroita kiskoen liskoihmisiä tuhathampaiseen suuhunsa, joka sijaitsi sen sakaran päässä - toinen pää näytti loppuvan kuin seinään..Nyt niitä on kahdeksan, ne imevät todellisutta suihinsa kuin astraaliset pölynimurit! Yksi juuri kiskoi rimpuilevan uhrinsa seinän läpi itse vahingoittumatta, se liskoraukka tosin murskautui soossiksi..Sisälleni aukeaa rako, siellä on hampaita - ne syövät minua! Huudan, mutta palleani ja keuhkoni ovat jo toisen ulottuvuuden ulostetta - hitaasti mutta varmasti alan vääntymään kohti sisälläni jauhavia hampaita..Näen ruosteisen 8-ulotteisen taivaan purentojen välissä. Ehkä ei olekkaan niin kauheaa kuolla hirveissä tuskissa..