Mikä niillä Venäläisillä oikein mättää?

eilen töistä kotiin tullessani kuuntelin radiota (kuten yleensä tapohini kuuluu) ja uutisissa tuli jälleen tietoa siitä karusta tosiasiasta, ettei Veli Venäläisellä todellakaan ole homma hanskassa, ei edes puoltakaan ajasta.

Rekkajonot Vaalimaalla ovat kasvaneet jo noin 30 kilometrin pituiseksi. Syyksi tähän Veli Venäläinen kertoi teiden aurauksen olleen pahasti kesken. No, pakkohan se on myöntää, mutta kun sitä lunta tuli jo tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, ja asiasta raportoitiin torstai-iltapäivällä, niin kuinka vaikeata heille on saada se saatanan aura tallista pihalle? Tai edes käymään?
Nuijamaan raja-asema on jo kokonaan suljettu, mitä ilmeisemmin samasta syystä. Kaluston puute on ilmeisesti se pahin ongelma itänaapurissamme, ja tietystikään jonoja ei helpota se tosiasia, että Veli Venäläinen viettää aikaa tullissa perimällä maksuja, joita ei ole olemassakaan, suomalaisilta rekkakuskeilta. Kyllä sapettaa.

Pomoni kertoi erittäin hyvän jutun liittyen tähän venäläisten touhuun. Eräs hänen ystävänsä ajoi aikanaan rekkaa, ja kuljetti amerikkalaisten öljynporauskalustoa Venäjälle, lähelle Kiinan rajaa. Moskovan ohi kun oli päästy, alkoi tyhjät arot, ei taloja mailla halmeilla, maisemat olivat kuin Pohjanmaalta konsanaan, mutta avarammat. Lunta oli kuulemma ollut sen verran hyvin, että tie oli jo hävinnyt kokonaan. Kyseessä oli kokonainen rekkasaattue, joille amerikkalaiset olivat antanut määräyksen toimittaa tavarat yhdessä perille. Jos johonkin autoon olisi tullut vika, koko saattue olisi pysäytettävä.
Rekkakuskit joutuivat siten ajamaan huonoja teitä, etenkin auraamattomia sellaisia yötä päivää kahden ja puolen kuukauden ajan, ja kerran kävi seuraavasti:

Eräälle tielle saavuttuaan rekkasaattue sai huomata venäläisen liikennekulttuurin todellisen laidan - auraamatonta tietä silmänkantamattomiin. Jotta tiellä pysyttiin, jouduttiin suunnistamaan aurauskeppien mukaan. jos niiden välissä pysyi, niin homma olikin jo voiton puolella. Kuitenkin, edellä mainitulle kaverille sattui pieni lipsahdus, ja rekka suistui ojaan. Oja ei kuitenkaan ollut syvä, joten auto vain hieman kallistui. Saatue pysähtyi, ha kaverit rupesivat miettimään tosissaan mikä avuksi. Lopulta paikalle saapui eräs venäläinen mies vanhalla Uralilla (armeijan ajoneuvolla) helvetisti juovuksissa, molottaen jotakin venäjäksi ja pyysi rekkakuskeja lähtemään mukaansa apua hakemaan. Kukaan rekkakuskeista ei kuitenkaan lähtenyt, ja mies hyppäsi Uraliinsa ja ajoi pois. Jonkin ajan kuluttua mies saapui Uraleineen takaisin, edelleen juovuksissa, ja hänen perässään tuli suunnattoman iso telaketjuhinaaja, jonka kuljettaja oli kuulemma, esimieheni sanoja lainatakseni, "perseet olalla". Hän ajoi suuren koneensa toiselle puolen tietä pokittain, jolloin rekkakuskit tuumivat antaisivatko he tuon miehen hinata heidän rekkaansa. Hänhän kaataisi koko auton...
Kuitenkin, rekkakuskit antoivat miehen tehdä kuin hän halusi, hän kiinnitti kettingit autoon, ajoi itse poikittain tien yli ja veti rekan onnistuneesti ojasta pois. Rekan kuljettaja tästä tyytyväisenä kyseli sen jälkeen mieheltä paljonko hän olisi velkaa tarpeellisesta avusta. Mies vastasi, ettei raha niin kiinnosta, mutta tupakkaa tekisi kyllä mieli. Niinpä rekkakuski hyppäsi autoonsa ja kaivoi autosta kartongin Norttia. Veli Venäläinen tietysti pyöritteli kartonkia kädessään sen minkä silmiensä pyörittelyltä ehti ja ihmetteli mitä se on. Kuitenkin rekkakuski sai kaverin vakuuttuneeksi siitä että se kelpaa poltettavaksi, ja niin saattue sai jatkaa matkaansa.

Että tällaisia tarinoita tällä kertaa. huomenna ehkä lisää.

Hyvää työpäivää ja niin edespäin.