Miksi minun täytyy olla tässä todellisuudessa? Voisinpa paeta tätä kaikkea. Suljen oven, sytytän lampun, laitan musiikin soimaan, istun pöydän ääreen, otan kynän ja paperin ja alan kirjoittamaan. Kirjoitan niin kauan, kunnes lamppuni palaa ja on pimeää.

Menen nukkumaan. Uneni vie minut jonnekin kauas, mutta en tiedä minne. Se on ihana paikka. Kaikki on niin puhdasta. Miksi en voi elää täällä? Miksi en voi olla yhtä vapaa ja kahlitsematon kuin nuo linnut. Lentää minne ikinä haluan eikä kukaan hylkäisi minua, koska kukaan ei voisi hylätä minua. Olisin oman onneni seppä. Kukaan ei voisi sanoa, mikä minun pitäisi olla, kun olisin yksin tässä paikassa.

Herään. Todellisuus iskee kovemmin kuin luulin. Istuin taas kirjoittamaan. Yritän palata maailmaani, joka on ”todellisuutta” parhaasta päästä. Onnistun yrityksessäni ja lipuan ajatuksiini. Yritän kirjoittaa samalla, mutta kaikki se ihanuus yrittää viedä minut mukanaan. Tämä on liian ihanaa. Liian pelottavaa. Miksi uni vetää minua luokseen? En halua kokonaan siihen ihanaan paikkaan. Haluan muistaa millainen on todellisuus. Vaikka haluaisin uneeni, se ei silti saa viedä minua. Minun täytyy taistella vastaan. Miksi se vetää minua yhä syvemmälle?

Tämäkö on todellisuus, pöytä, valoa, kynä ja paperi? Tämä ei voi olla todellisuutta. Täytyy todellisuudessa olla jotakin ihanaa. Missä se on? Onko se minulta piilossa? Löydänkö sitä ikinä? Missä se on? En löydä sitä. Miksi se on piilossa? Missä se on? Täällä on vain ilmeettömiä hahmoja. Pitäisikö täällä olla jotakin ihanaa? Täällähän kukaan ei edes tunne mitään. Kaikki ovat toistensa kopioita.

Tiedän, että tämä on pakoa todellisuudesta, mutta täällä on jotakin ihanaa. En tiedä mitä. En uskalla kohdata todellisuuden karua ilmettä, siksi vetäydyn paikkaan, jossa tunnen itseni, saan olla kuka haluan eikä kukaan yritä väkisin muokata minua muotin mukaiseksi. Minua pelottaa. Yritänkö itse muokata todellisuutta minulle sopivaksi? En minä pysty sellaiseen. Minun pitää palata todellisuuteen, mutta minun täytyy pitää ovi absurdiin maailmaani avoimena, jotta voin palata sinne.

Minun ei enää tarvitse palata absurdiin maailmaani. Löysin sen, mikä todellisuudessa on ihanaa. Se oli ihan vieressäni, mutta en vain sokeilla silmilläni nähnyt sitä. Absurdi maailma on sulkenut ovensa enkä pääse sinne enää. Myönnän, että unenomainen absurdi maailmani oli pakoa todellisuudesta, mutta onneksi ei ikuista pakoa.

Kiitos ystävilleni, jotka ovat jaksaneet ja jaksavat edelleen välittää minusta. Ilman teitä olisin ehkä lipunut ikuisesti absurdiin maailmaan.