Mikseri.net

Seventh Angel teki 90-luvun alussa kaksi suht arvostettua doom -vivahteista thrash -albumia. Bändi lopetti toimintansa, mutta lähes kahden vuosikymmenen jälkeen palasi yhteen. Tuloksena on yhtyeen uusin levy, The Dust of Years.

Siinä missä toisella levyllä oli huomattavissa doomin lisääntyminen ja thrashin vähentyminen, on tällä levyllä thrash jäänyt entistäkin vähemmälle osalle ja doom ottanut entistäkin enemmän valtaa.

Huomattavin ero entisiin levyihin on yhtyeen laulajakitaristin Ian Arkleyn laulutyylin muutos. Yhtenä aikaisempien levyjen vahvuutena voitiin pitää Ianin valittavaa, rosoista, raakaa, runneltua ja räyhyistä lauluääntä, mutta tällä levyllä hän käyttää pelkästään death -murinoita. Itse en ole ikinä ollut mikään suurempi death -vokaalien kannattaja ja kun pidin Ianin esiintymistä aikaisemmilla levyinä yhtenä parhaista thrash -vokalisoinneista ikinä, niin täytyy sanoa, että olin aluksi tähän ratkaisuun erittäin pettynyt. Ääneen kuitenkin tottuu yllättävän äkkiä ja pian alkaakin huomata pieniä tunnevivahteita sen kaiken mörinän takaa.

Yksi levyn suurimmista voimista kuitenkin liittyy juuri lauluun levyn toisen kitaristin, Simon Bibbyn, hoitaessa myös vokaaliosuuksia. Hän käyttää enimmäkseen puhdasta lauluääntä ja vaikka sitä voisi sanoa, että deathmörinän ja puhtaan laulun vaihtelu on jo ylikulutettu juttu, niin tässä tapauksessa voi tosissaan sanoa, että ne puhtaat osuudet tuovat aivan älyttömän paljon fiilistä mukanaan. Simonilla on erittäin miellyttävä ääni. Voisin sanoa, että aivan vastaavanlaista lauluääntä en ole kuullut missään ennen. No, en tiedä onko tuo liioittelua, mutta ainakin verrattuna muihin mörinä/clean -sekoituksiin se kuulostaa hyvinkin erilaiselta. Hänellä on epätavallisen kauniilta kuulostava lauluääni. Jotenkin hyvin tavallinen ääni, mutta kuitenkin jotenkin niin erilainen.

Itse kappaleet ovat mielenkiintoisella tavalla melko simppeleitä, mutta kuitenkin eeppisen oloisia ja hyvin tunnelmallisia. Suurin osa levystä mennään läpi doomahtavissa tunnelmissa, kun taas muutamassa biisissä kävästään välillä napakoiden thrash-poljentojen puolella. Jokainen kappale myös on simppeliydestä huolimatta monipuolinen. Jos meinaa harkitakaan ajattelevansa kyllästyvänsä biisiin, niin puolessavälissä tai viimeistään loppupuoliskolla meininki vaihtuu johonkin aivan uuteen. Lähes jokainen kappale sisältää myös todella tarttuvia kohtia, joissa kitarariffit ja -melodiat menevät aivan uskomattoman hienosti yhteen Bibbyn puhtaiden vokaalien kanssa.

Koko levy kuulostaa hyvin viimeistellyltä.
(toisin kuin tämä arvio, joka loppuu kuin seinään justiinsa tähä)