Mikseri on musiikkiyhteisö,
jossa voit kuunnella, ladata ja arvostella suomalaista musiikkia,
lisätä rajattomasti biisejä, luoda oman artistisivun, kerätä arvosteluja ja faneja

Ladataan

Vastaa Aloita uusi keskustelu

 
Kirjoittaja Keskustelua kiusaamisesta

IT
IT
7902 viestiä

#1 kirjoitettu 20.06.2021 11:29

Joopa joo, itsekin olen varmasti joskus koulussa aikoinaan kiusannut jotakin ja tullut myös itse kiusatuksi...

Sitten nostaisin sellaisen pointin esiin poika- ja mieskulttuurista... Ajatus menee suurin piirtein näin: joskus nuoret miehet kiusoittelevat toisiaan, ja siinä hiukan katsotaan, että puolustautuuko toinen... Eli kun pikkasen tölvitään, niin pitää tölviä takaisin... Jos olet nynny, etkä sano takaisin ja puolusta itseäsi, niin siinä helposti alkaa sellainen nimittelyn kierre... Eli siinä nimittelyn alussa saatetaan kysyä hiukan kanttia sanoa takaisin, ja jos se onnistuu, niin saat olla jatkossa rauhassa... Toisaalta jos kiusaajia on useita, niin tällaista ryhmää vastaan sanominen saattaa olla todella vaikeata...

Toisaalta mikäänhän ei tuollaista nimittelyä tee hyväksyttäväksi, mutta faktahan on että nuoret pojat hieman kokeilevat toisiaan... Ja jos siitä alkaa sellainen kierre, jossa yksi henkilö taikka sitten isompi porukka kiusaa yhtä henkilöä, niin pitäähän sellaiseen puuttua...

^ Vastaa Lainaa

accent
accent
10855 viestiä

#2 kirjoitettu 20.06.2021 18:50

Olen omille kiusaajille (ala- ja yläasteen about koko ajan) yrittänyt antaa anteeksi, koska moni ellei kaikki heistä vain purkivat omaa pahaa oloaan heikompaan ja lapselta ei välttämättä voinut odottaa parempia selviytymismekanismeja 90-luvulla. Kaikki pahimmat kiusaajani olivat tavalla tai toisella huonoista kotioloista. Sitten oli niitä jotka vain ryhmäpaineesta osallistuivat, mutta heidän tekemänsä kiusaaminen jäi lieväksi ja heidän kanssaan oli hyviäkin hetkiä, esim. yläasteella pidettiin lanit tietokoneluokassa ja koin siellä olevani tervetullut osa porukkaa ehkä ainoan kerran yläasteen aikana.

Olin omituisesti käyttäytyvä keskittymishäiriöinen lapsi, helposti hermostuva, ja lisäksi pieni ja heikko eikä minua kiinnostanut urheilu, joten olin helppo kohde. Yläasteella koin olevani "rikki" koska siihen mennessä olin alkanut menettää hermoni jo hyvin pienestä ja esim. rippileirillä yritin joskus lyödä kiusaajaa tuolilla joka adrenaliinihuuruissa tuntui höyhenenkevyeltä.

Nykyisin olen itsetunto-ongelmainen yksin eläjä ja arvostelluksi tulemisen pelko estää minua tekemästä muiden nähden mitään, mitä en varmasti tiedä osaavani hyvin. Ensimmäisen ammattikouluni käsi- ja taideteollisen puuartesaanipuolella jouduin jättämään kesken ensimmäisen vuoden jälkeen, koska en uskaltanut työskennellä konesalissa jos siellä oli muita.

Luin joskus sanomalehdestä pahimman kiusaajani nyyhkytarinan lastenkodissa elämisestä ja äidin sokeudesta. Se selitti hänen käyttäytymistään hyvin. En kadehdi sellaista lapsuutta. Mutta voinko sanoa näin: "Sori että äitisi oli sokea ja isäsi väkivaltainen, oli ilo auttaa tarjoamalla mahdollisuuden purkaa väkivallan teon tarvettasi kun yhteiskunta ei osaa sinua auttaa". Koen hyvin ristiriitaisia tunteita tästä. Olen katkera omasta rikkoontumisestani mutta kun lapsen ei vaan voi odottaa osata käsitellä ongelmiaan paremmin ilman apua ja sitä avun tarvetta ei vaan aina huomata tai ei ole resursseja antaa. Kohdistanko kaunani kiusaajaa kohtaan, vai hänen vanhempiaan, vaiko heitä joiden olisi pitänyt auttaa mutta eivät niin tehneet?

^ Vastaa Lainaa

Filius|B
Filius|B

857 viestiä

#3 kirjoitettu 20.06.2021 19:08

accent kirjoitti:
Olen omille kiusaajille (ala- ja yläasteen about koko ajan) yrittänyt antaa anteeksi, koska moni ellei kaikki heistä vain purkivat omaa pahaa oloaan heikompaan ja lapselta ei välttämättä voinut odottaa parempia selviytymismekanismeja 90-luvulla. Kaikki pahimmat kiusaajani olivat tavalla tai toisella huonoista kotioloista. Sitten oli niitä jotka vain ryhmäpaineesta osallistuivat, mutta heidän tekemänsä kiusaaminen jäi lieväksi ja heidän kanssaan oli hyviäkin hetkiä, esim. yläasteella pidettiin lanit tietokoneluokassa ja koin siellä olevani tervetullut osa porukkaa ehkä ainoan kerran yläasteen aikana.

Olin omituisesti käyttäytyvä keskittymishäiriöinen lapsi, helposti hermostuva, ja lisäksi pieni ja heikko eikä minua kiinnostanut urheilu, joten olin helppo kohde. Yläasteella koin olevani "rikki" koska siihen mennessä olin alkanut menettää hermoni jo hyvin pienestä ja esim. rippileirillä yritin joskus lyödä kiusaajaa tuolilla joka adrenaliinihuuruissa tuntui höyhenenkevyeltä.

Nykyisin olen itsetunto-ongelmainen yksin eläjä ja arvostelluksi tulemisen pelko estää minua tekemästä muiden nähden mitään, mitä en varmasti tiedä osaavani hyvin. Ensimmäisen ammattikouluni käsi- ja taideteollisen puuartesaanipuolella jouduin jättämään kesken ensimmäisen vuoden jälkeen, koska en uskaltanut työskennellä konesalissa jos siellä oli muita.

Luin joskus sanomalehdestä pahimman kiusaajani nyyhkytarinan lastenkodissa elämisestä ja äidin sokeudesta. Se selitti hänen käyttäytymistään hyvin. En kadehdi sellaista lapsuutta. Mutta voinko sanoa näin: "Sori että äitisi oli sokea ja isäsi väkivaltainen, oli ilo auttaa tarjoamalla mahdollisuuden purkaa väkivallan teon tarvettasi kun yhteiskunta ei osaa sinua auttaa". Koen hyvin ristiriitaisia tunteita tästä. Olen katkera omasta rikkoontumisestani mutta kun lapsen ei vaan voi odottaa osata käsitellä ongelmiaan paremmin ilman apua ja sitä avun tarvetta ei vaan aina huomata tai ei ole resursseja antaa. Kohdistanko kaunani kiusaajaa kohtaan, vai hänen vanhempiaan, vaiko heitä joiden olisi pitänyt auttaa mutta eivät niin tehneet?


Kauniin rehellistä...arvostus nousee sinua kohtaan jatkuvasti. Hyvää tekstiä joita kaikki ei todellakaan uskaltaisi taikka kehtaisi kirjoittaa.

^ Vastaa Lainaa

IT
IT
7902 viestiä

#4 kirjoitettu 20.06.2021 19:56

accent kirjoitti:


Olen omille kiusaajille (ala- ja yläasteen about koko ajan) yrittänyt antaa anteeksi, koska moni ellei kaikki heistä vain purkivat omaa pahaa oloaan heikompaan ja lapselta ei välttämättä voinut odottaa parempia selviytymismekanismeja 90-luvulla.

Kohdistanko kaunani kiusaajaa kohtaan, vai hänen vanhempiaan, vaiko heitä joiden olisi pitänyt auttaa mutta eivät niin tehneet?


Hyvää ja rehellistä tekstiä sulta.... Mä sanoisin, että kiusatuksi tulemisessakin on monia erilaisia puolia, reittejä ja kohtaloita... Se että tunnet katkeruutta on toki kurja asia, ja siitä pitäisi päästä eroon....

Itsekin koin erilaista nimittelyä varsinkin yläasteella, joka johtui finneistä naamassa, nenän muodosta, laihuudesta taikka mistä milloinkin... Tätä oikeastaan kesti monta vuotta, mutta en oikeastaan koskaan uhriutunut, vaan eteenpäin mentiin hammasta purren... Jossakin välissä kävin myös punttisalilla ja nyrkkeilytreeneissä, ja rupesin pitämään puoliani, niin se kiusaaminenkin oikeastaan loppui pitkälti siihen... ja ehkäpä ne kiusaajatkin kasvoivat ulos siitä hetkestä... Mene ja tiedä?

Toki olen kohdannut sellaistakin, että vahvempi osapuoli on joskus kouluaikana estänyt väkivalloin mua menemästä esim. tunnille, kun hän itse lintsasi koulupäivän... Ja olihan meidän nuorisoporukoissa se oma nokkimisjärjestys, jossa vahvimmat ja komeimmat oli siellä huipulla...

Sun tilanne näyttäisi poikkeavan omastani monellakin tapaa, ja olet varmaankin kokenut tilanteen sellaisena, ettet siihen itse ole pystynyt vaikuttamaan... Hieno homma silti, että selvisit siitä kaikesta läpi...

Itse olen oikeastaan antanut nuoruuden kiusaajilleni, väärintekijöilleni ja selkäänpuukottajilleni anteeksi... Mun motto on: pyri antamaan anteeksi mutta älä unohda...

Tarkoittaa siis sanoa sitä, ettei kaikkea kannata unohtaa, vaan siihen pitää pyrkiä asennoitumaan uudestaan... Antamalla anteeksi sulta katoaa se oma viha sydämestä... Se viha on jatkoa ajatellen yhtä haitallista kuin se kiusatuksi tuleminen noin niinkun psyyken kannalta... Jos pääset siitä vihasta eroon ja saat annettua anteeksi, niin se on puoli voittoa... Mutta tyhmä ei silti pidä olla ja unohtaa kaikkea, ettei tule uudestaan jymäytetyksi...

^ Vastaa Lainaa

accent
accent
10855 viestiä

#5 kirjoitettu 20.06.2021 20:52

IT kirjoitti:
Sun tilanne näyttäisi poikkeavan omastani monellakin tapaa, ja olet varmaankin kokenut tilanteen sellaisena, ettet siihen itse ole pystynyt vaikuttamaan... Hieno homma silti, että selvisit siitä kaikesta läpi...


Jep, olin niin heiveröinen että vastaan tappeleminen vain nauratti tai ärsytti kiusaajia. Niinkuin painajaisunissa kun yrität lyödä jotain ja se jää tehottomaksi. Olen onnellinen, että minulla on sen verran empatiakykyä etten antautunut väkivaltafantasioiden pauloihin.

^ Vastaa Lainaa

IT
IT
7902 viestiä

#6 kirjoitettu 20.06.2021 21:24

accent kirjoitti:

Jep, olin niin heiveröinen että vastaan tappeleminen vain nauratti tai ärsytti kiusaajia. Niinkuin painajaisunissa kun yrität lyödä jotain ja se jää tehottomaksi. Olen onnellinen, että minulla on sen verran empatiakykyä etten antautunut väkivaltafantasioiden pauloihin.


Noi väkivaltafantasiat onkin pahoja... Jos ajatellaan, että se kiusaaminen kestää sen muutaman vuoden koulussa... Jos siitä jää katkeruus vuosiksi eteenpäin, niin se kiusaaminenhan eräällä tavalla jatkuu sun pään sisällä... Jos sitten tekee vielä jotakin todella harkitsematonta, ja lähtee koston tielle, niin siinä voi pilata koko loppuelämänsä, ja eräällä tavalla kiusaajat ovat voittaneet...

Kerronpa pari tarinaa elämästä...

Meillä oli nuorena porukoissa yksi muita vahvempi tyyppi, joka oli kyllä jollakin tasolla myös sairas, ja hyvin äkkipikainen, mutta jonka kanssa olin väleissä... Kerran sitten oltiin poikien kanssa (tää tapahtui yläasteella) lähimetsikössä, ja tää kaveri sai jonkinlaisen aggressiivisen kohtauksen... Se komensi nuoremmat ja heikommat riviin, ja alkoi heittelemään kiviä muutaman metrin päähän, ja käski poikia vuorotellen noutamaan ne heittämänsä kivet hänelle taikka tulee turpaan... Mutta jostakin syystä se antoi mun seistä siinä rivissä ilman että mun tartti hakea niitä kiviä... Yllättäen sain muun joukon antipatiat siitä hommasta, ja olisin varmastikin mieluummin hakenut niitä kiviä kuten muutkin...

Kerran taas oltiin kaverin kanssa lähipuistossa, kun paikalle ilmestyi yksi naapuritalon vanhempi kaveri, joka uhkasi vetää meitä turpaan, jos ei totella... Mun piti lyödä kaveria ja kaverin puolestaan mua, tai muuten tämä vanhempi korsto olisi pätkinyt itse meitä turpaan...

Pointti lähinnä siinä, että nuoret pojat ja miehenalut osaa kyllä olla mielenvikaisia kusipäitä niin halutessaan... Ja tuppaavat olemaan kiusaajia... Ja kumpikaan näistä kahdesta sankarista ei mun käsittääkseni tullut rikkinäisestä perheestä, vaan olivat muuten vaan luonnevikaisia ja käytöshäiriöisiä, ja varmastikin nauttivat vallastaan muihin nähden...

Se kiusaaminen voi johtua niin monista syistä, ja aina se ei ole edes vanhempien vika... Toki se useimmiten saattaa kuitenkin olla, ja itse ihmettelen oikeastaan sitä, että kun ongelmalapset usein otetaan huostaan, niin vanhempien ei oikeastaan käy kuinkaan; he vain menettävät lapsensa...

Kun katsellaan nuorison pahoinvointia, nuoria laitoksissa ja niin poispäin, ja puhutaan ongelmanuorista ja heidän hoidostaan, mutta kuka puhuu ongelmavanhemmista? Taikka heidän hoidostaan? Vai onko jo liian myöhäistä, ettei kannata edes yrittää?

^ Vastaa Lainaa

Chadonna
Chadonna
Lesbian Pain
5628 viestiä

#7 kirjoitettu 21.06.2021 14:36

accent kirjoitti:
Olen omille kiusaajille (ala- ja yläasteen about koko ajan) yrittänyt antaa anteeksi, koska moni ellei kaikki heistä vain purkivat omaa pahaa oloaan heikompaan ja lapselta ei välttämättä voinut odottaa parempia selviytymismekanismeja 90-luvulla. Kaikki pahimmat kiusaajani olivat tavalla tai toisella huonoista kotioloista. Sitten oli niitä jotka vain ryhmäpaineesta osallistuivat, mutta heidän tekemänsä kiusaaminen jäi lieväksi ja heidän kanssaan oli hyviäkin hetkiä, esim. yläasteella pidettiin lanit tietokoneluokassa ja koin siellä olevani tervetullut osa porukkaa ehkä ainoan kerran yläasteen aikana.

Olin omituisesti käyttäytyvä keskittymishäiriöinen lapsi, helposti hermostuva, ja lisäksi pieni ja heikko eikä minua kiinnostanut urheilu, joten olin helppo kohde. Yläasteella koin olevani "rikki" koska siihen mennessä olin alkanut menettää hermoni jo hyvin pienestä ja esim. rippileirillä yritin joskus lyödä kiusaajaa tuolilla joka adrenaliinihuuruissa tuntui höyhenenkevyeltä.

Nykyisin olen itsetunto-ongelmainen yksin eläjä ja arvostelluksi tulemisen pelko estää minua tekemästä muiden nähden mitään, mitä en varmasti tiedä osaavani hyvin. Ensimmäisen ammattikouluni käsi- ja taideteollisen puuartesaanipuolella jouduin jättämään kesken ensimmäisen vuoden jälkeen, koska en uskaltanut työskennellä konesalissa jos siellä oli muita.

Luin joskus sanomalehdestä pahimman kiusaajani nyyhkytarinan lastenkodissa elämisestä ja äidin sokeudesta. Se selitti hänen käyttäytymistään hyvin. En kadehdi sellaista lapsuutta. Mutta voinko sanoa näin: "Sori että äitisi oli sokea ja isäsi väkivaltainen, oli ilo auttaa tarjoamalla mahdollisuuden purkaa väkivallan teon tarvettasi kun yhteiskunta ei osaa sinua auttaa". Koen hyvin ristiriitaisia tunteita tästä. Olen katkera omasta rikkoontumisestani mutta kun lapsen ei vaan voi odottaa osata käsitellä ongelmiaan paremmin ilman apua ja sitä avun tarvetta ei vaan aina huomata tai ei ole resursseja antaa. Kohdistanko kaunani kiusaajaa kohtaan, vai hänen vanhempiaan, vaiko heitä joiden olisi pitänyt auttaa mutta eivät niin tehneet?


Jaxuhalit ja oot paras hei!

^ Vastaa Lainaa

laakkonen
laakkonen
543 viestiä

#8 kirjoitettu 07.09.2021 14:19

Niinamaya kirjoitti:
Be aware Tampere. Niinamaya IS in The building

Niinamaya muokkasi viestiä 01:56 07.09.2021
Puputyty


Huh. Onneks en ole nyt Tampereella. Tuo naaras kun kävis kimppuun niin ei sitä pysäyttäs mikään eikä kukaan ; ) Puputytylle kuiteskin terkkuja!

^ Vastaa Lainaa

IT
IT
7902 viestiä

#9 kirjoitettu 07.09.2021 18:56

Ja nimimerkki laakkoselle kanssa terkkuja!


Ei kiusata toisiamme, vaan poltellaan ennemmin rauhanpiippua, eikös joo? Lähti vähän tummanpuhuville raiteille nuo jutut tuolla toisessa ketjussa, mutta tämmöstä tää välillä on...

^ Vastaa Lainaa

laakkonen
laakkonen
543 viestiä

#10 kirjoitettu 13.11.2021 18:52

IT kirjoitti:
Ja nimimerkki laakkoselle kanssa terkkuja!


Ei kiusata toisiamme, vaan poltellaan ennemmin rauhanpiippua, eikös joo? Lähti vähän tummanpuhuville raiteille nuo jutut tuolla toisessa ketjussa, mutta tämmöstä tää välillä on...


Ei kiusata ei. Vaan mitä nyt teen? Kaksoisveli on taas huonolla tuulella. Eihän tämä täysi katastrofi ole vaan vaikuttaahan tämä minuunkin. Tuleepahan palautetta taas..ja se kyllä tuntuu. Kun se negatiivisuus vaikuttaa minuunkin. Ja sit sitä tulee rähistyä välillä itsekin sitten menemään.Noh ootte nähny En siis veljeeni syytä kun oon itsekin mikä olen..

^ Vastaa Lainaa

IT
IT
7902 viestiä

#11 kirjoitettu 13.11.2021 20:04

laakkonen kirjoitti:


Ei kiusata ei. Vaan mitä nyt teen? Kaksoisveli on taas huonolla tuulella. Eihän tämä täysi katastrofi ole vaan vaikuttaahan tämä minuunkin. Tuleepahan palautetta taas..ja se kyllä tuntuu. Kun se negatiivisuus vaikuttaa minuunkin. Ja sit sitä tulee rähistyä välillä itsekin sitten menemään.Noh ootte nähny En siis veljeeni syytä kun oon itsekin mikä olen..


Osa aikuiseksi kasvamista on varmaankin se, ettei pura omaa pahaa oloaan toisiin ihmisiin... Joku viisaampi kuin minä olisi saattanut sanoa noin, mutta itse noudatan tuota dogmia kyllä aikas pitkälle...

Mutta joo... Kaksosena olo on varmaankin aikas lailla monimutkaisempaa kuin tällaisena yksösenä olo... Sitä on varmaankin oltu nuorempana varsinkin kuin paita ja peppu niin sanotusti...

^ Vastaa Lainaa

Mariinanna
Mariinanna
3 viestiä

#12 kirjoitettu 14.11.2021 09:28 Muok:14.11.2021 09:29

Mietin että uskallanko kirjoittaa mitään yleisille palstoille mutta täällä vaikuttaisi olevan hyvä henki läsnä. Minua on kiusattu pituuteni takia lähes aina. Olen pitkä tyttö jolle aina sanottu että koripallo olisi lajini. En pidä siitä koska koen lajin maskuliiniseksi ja toivoisin tämän loppuvan edes joskus. Ehkä puen tunteeni musiikiksi. olisi hienoa kuulla kappale täällä joka on syntynyt kiusaamisen seurauksena.
Voimia meille sekä teille kiusatuille.

-Mari peace-

^ Vastaa Lainaa

AnttiJ
AnttiJ
Jyrkimmät
Mahalaskut

2520 viestiä

#13 kirjoitettu 14.11.2021 10:11 Muok:14.11.2021 10:17

Mariinanna kirjoitti:
Mietin että uskallanko kirjoittaa mitään yleisille palstoille mutta täällä vaikuttaisi olevan hyvä henki läsnä. Minua on kiusattu pituuteni takia lähes aina. Olen pitkä tyttö jolle aina sanottu että koripallo olisi lajini. En pidä siitä koska koen lajin maskuliiniseksi ja toivoisin tämän loppuvan edes joskus. Ehkä puen tunteeni musiikiksi. olisi hienoa kuulla kappale täällä joka on syntynyt kiusaamisen seurauksena.
Voimia meille sekä teille kiusatuille.

-Mari peace-


Luulen, että koripallon ehdottajien tarkoitus ei välttämättä ole ollut paha. Uskoisin, että saattaisi helpottaa jos esim. hankalaksi kokemaansa pituutta pystyisikin käyttämään hyväkseen ja onnistuisi samalla kääntämään kokemansa heikkouden vahvuudeksi.

Olen itse yli 190 cm, mikä oli kovasti paljon 60-luvulla, ja olin nuorempana aika laihakin pituuteeni nähden (n. 60 kg). "Lipputanko" ja "laivan masto" olivat ihan vakiokamaa, sitten alkoi kuulua "tuuleeko siellä ylhäällä?"; se tosin loppui kun keksin esittää vastakysymyksen "ei, mutta haiseeko siellä alhaalla?". Pääkin kolahteli jatkuvasti liian mataliin bussin oviin ja olin muutenkin nopeasti kasvaneena vähän kömpelö. Tilanne viiksetti ja pahasti vaikka en nyt osannut naljailevaa huutelua kiusaamisenakaan pitää.

Kokeilin koripalloa juniorivalmennuksessa, mutta kun sain silmälasit niin kontaktilaji oli pakko unohtaa. Sitten ryhdyimme lukiossa pelaamaan jumppatunneilla lentopalloa, jota olin harrastanut pihapeleissä aikuistenkin kanssa. Iskulyönnit lähtivät kovaa ja korkealta ja torjuntani läpi tai ohi ei koulussa palloja lyöty kuin ani harvoin. Sitten minut kutsuttiin koulun joukkueeseen ja voitimme kaikki lähiseudun koulut peleissä. Huutelu muuten loppui siihen kun pituuttani olikin yllättäen pakko varoa ja kunnioittaa pelikentällä.

Mutta eihän urheilu tietysti ja valitettavasti sovi kaikille eikä ihan jokainen halua missiksi tai mannekiiniksikään. Voi olla että minuakin alkaisi keljuttaa jos joku ehdottaisi jatkuvasti räppäriksi ryhtymistä.

Ennen oli tapana se, että "valuvikoihin" (kuten ruumiin ominaisuudet tai vammat) ei yleensä pahemmin puututtu eikä maassa makaavaa potkittu. Näin ei enää ole, valitettavasti.

^ Vastaa Lainaa

Mariinanna
Mariinanna
3 viestiä

#14 kirjoitettu 14.11.2021 12:26

AnttiJ kirjoitti:
Mariinanna kirjoitti:
Mietin että uskallanko kirjoittaa mitään yleisille palstoille mutta täällä vaikuttaisi olevan hyvä henki läsnä. Minua on kiusattu pituuteni takia lähes aina. Olen pitkä tyttö jolle aina sanottu että koripallo olisi lajini. En pidä siitä koska koen lajin maskuliiniseksi ja toivoisin tämän loppuvan edes joskus. Ehkä puen tunteeni musiikiksi. olisi hienoa kuulla kappale täällä joka on syntynyt kiusaamisen seurauksena.
Voimia meille sekä teille kiusatuille.

-Mari peace-


Luulen, että koripallon ehdottajien tarkoitus ei välttämättä ole ollut paha. Uskoisin, että saattaisi helpottaa jos esim. hankalaksi kokemaansa pituutta pystyisikin käyttämään hyväkseen ja onnistuisi samalla kääntämään kokemansa heikkouden vahvuudeksi.

Olen itse yli 190 cm, mikä oli kovasti paljon 60-luvulla, ja olin nuorempana aika laihakin pituuteeni nähden (n. 60 kg). "Lipputanko" ja "laivan masto" olivat ihan vakiokamaa, sitten alkoi kuulua "tuuleeko siellä ylhäällä?"; se tosin loppui kun keksin esittää vastakysymyksen "ei, mutta haiseeko siellä alhaalla?". Pääkin kolahteli jatkuvasti liian mataliin bussin oviin ja olin muutenkin nopeasti kasvaneena vähän kömpelö. Tilanne viiksetti ja pahasti vaikka en nyt osannut naljailevaa huutelua kiusaamisenakaan pitää.

Kokeilin koripalloa juniorivalmennuksessa, mutta kun sain silmälasit niin kontaktilaji oli pakko unohtaa. Sitten ryhdyimme lukiossa pelaamaan jumppatunneilla lentopalloa, jota olin harrastanut pihapeleissä aikuistenkin kanssa. Iskulyönnit lähtivät kovaa ja korkealta ja torjuntani läpi tai ohi ei koulussa palloja lyöty kuin ani harvoin. Sitten minut kutsuttiin koulun joukkueeseen ja voitimme kaikki lähiseudun koulut peleissä. Huutelu muuten loppui siihen kun pituuttani olikin yllättäen pakko varoa ja kunnioittaa pelikentällä.

Mutta eihän urheilu tietysti ja valitettavasti sovi kaikille eikä ihan jokainen halua missiksi tai mannekiiniksikään. Voi olla että minuakin alkaisi keljuttaa jos joku ehdottaisi jatkuvasti räppäriksi ryhtymistä.

Ennen oli tapana se, että "valuvikoihin" (kuten ruumiin ominaisuudet tai vammat) ei yleensä pahemmin puututtu eikä maassa makaavaa potkittu. Näin ei enää ole, valitettavasti.

Kiitos kannustavista sanoista. Päänkolistelu on niiiin tuttua mutta korkkarit kattoon!

^ Vastaa Lainaa

T.Maalikko
T.Maalikko
11 viestiä

#15 kirjoitettu 14.11.2021 13:17

Mariinanna kirjoitti:
AnttiJ kirjoitti:
Mariinanna kirjoitti:
Mietin että uskallanko kirjoittaa mitään yleisille palstoille mutta täällä vaikuttaisi olevan hyvä henki läsnä. Minua on kiusattu pituuteni takia lähes aina. Olen pitkä tyttö jolle aina sanottu että koripallo olisi lajini. En pidä siitä koska koen lajin maskuliiniseksi ja toivoisin tämän loppuvan edes joskus. Ehkä puen tunteeni musiikiksi. olisi hienoa kuulla kappale täällä joka on syntynyt kiusaamisen seurauksena.
Voimia meille sekä teille kiusatuille.

-Mari peace-


Luulen, että koripallon ehdottajien tarkoitus ei välttämättä ole ollut paha. Uskoisin, että saattaisi helpottaa jos esim. hankalaksi kokemaansa pituutta pystyisikin käyttämään hyväkseen ja onnistuisi samalla kääntämään kokemansa heikkouden vahvuudeksi.

Olen itse yli 190 cm, mikä oli kovasti paljon 60-luvulla, ja olin nuorempana aika laihakin pituuteeni nähden (n. 60 kg). "Lipputanko" ja "laivan masto" olivat ihan vakiokamaa, sitten alkoi kuulua "tuuleeko siellä ylhäällä?"; se tosin loppui kun keksin esittää vastakysymyksen "ei, mutta haiseeko siellä alhaalla?". Pääkin kolahteli jatkuvasti liian mataliin bussin oviin ja olin muutenkin nopeasti kasvaneena vähän kömpelö. Tilanne viiksetti ja pahasti vaikka en nyt osannut naljailevaa huutelua kiusaamisenakaan pitää.

Kokeilin koripalloa juniorivalmennuksessa, mutta kun sain silmälasit niin kontaktilaji oli pakko unohtaa. Sitten ryhdyimme lukiossa pelaamaan jumppatunneilla lentopalloa, jota olin harrastanut pihapeleissä aikuistenkin kanssa. Iskulyönnit lähtivät kovaa ja korkealta ja torjuntani läpi tai ohi ei koulussa palloja lyöty kuin ani harvoin. Sitten minut kutsuttiin koulun joukkueeseen ja voitimme kaikki lähiseudun koulut peleissä. Huutelu muuten loppui siihen kun pituuttani olikin yllättäen pakko varoa ja kunnioittaa pelikentällä.

Mutta eihän urheilu tietysti ja valitettavasti sovi kaikille eikä ihan jokainen halua missiksi tai mannekiiniksikään. Voi olla että minuakin alkaisi keljuttaa jos joku ehdottaisi jatkuvasti räppäriksi ryhtymistä.

Ennen oli tapana se, että "valuvikoihin" (kuten ruumiin ominaisuudet tai vammat) ei yleensä pahemmin puututtu eikä maassa makaavaa potkittu. Näin ei enää ole, valitettavasti.

Kiitos kannustavista sanoista. Päänkolistelu on niiiin tuttua mutta korkkarit kattoon!


Eikös ne mallit ole aina pitkiä?

^ Vastaa Lainaa

Mariinanna
Mariinanna
3 viestiä

#16 kirjoitettu 14.11.2021 14:50

T.Maalikko kirjoitti:
Mariinanna kirjoitti:
AnttiJ kirjoitti:
Mariinanna kirjoitti:
Mietin että uskallanko kirjoittaa mitään yleisille palstoille mutta täällä vaikuttaisi olevan hyvä henki läsnä. Minua on kiusattu pituuteni takia lähes aina. Olen pitkä tyttö jolle aina sanottu että koripallo olisi lajini. En pidä siitä koska koen lajin maskuliiniseksi ja toivoisin tämän loppuvan edes joskus. Ehkä puen tunteeni musiikiksi. olisi hienoa kuulla kappale täällä joka on syntynyt kiusaamisen seurauksena.
Voimia meille sekä teille kiusatuille.

-Mari peace-


Luulen, että koripallon ehdottajien tarkoitus ei välttämättä ole ollut paha. Uskoisin, että saattaisi helpottaa jos esim. hankalaksi kokemaansa pituutta pystyisikin käyttämään hyväkseen ja onnistuisi samalla kääntämään kokemansa heikkouden vahvuudeksi.

Olen itse yli 190 cm, mikä oli kovasti paljon 60-luvulla, ja olin nuorempana aika laihakin pituuteeni nähden (n. 60 kg). "Lipputanko" ja "laivan masto" olivat ihan vakiokamaa, sitten alkoi kuulua "tuuleeko siellä ylhäällä?"; se tosin loppui kun keksin esittää vastakysymyksen "ei, mutta haiseeko siellä alhaalla?". Pääkin kolahteli jatkuvasti liian mataliin bussin oviin ja olin muutenkin nopeasti kasvaneena vähän kömpelö. Tilanne viiksetti ja pahasti vaikka en nyt osannut naljailevaa huutelua kiusaamisenakaan pitää.

Kokeilin koripalloa juniorivalmennuksessa, mutta kun sain silmälasit niin kontaktilaji oli pakko unohtaa. Sitten ryhdyimme lukiossa pelaamaan jumppatunneilla lentopalloa, jota olin harrastanut pihapeleissä aikuistenkin kanssa. Iskulyönnit lähtivät kovaa ja korkealta ja torjuntani läpi tai ohi ei koulussa palloja lyöty kuin ani harvoin. Sitten minut kutsuttiin koulun joukkueeseen ja voitimme kaikki lähiseudun koulut peleissä. Huutelu muuten loppui siihen kun pituuttani olikin yllättäen pakko varoa ja kunnioittaa pelikentällä.

Mutta eihän urheilu tietysti ja valitettavasti sovi kaikille eikä ihan jokainen halua missiksi tai mannekiiniksikään. Voi olla että minuakin alkaisi keljuttaa jos joku ehdottaisi jatkuvasti räppäriksi ryhtymistä.

Ennen oli tapana se, että "valuvikoihin" (kuten ruumiin ominaisuudet tai vammat) ei yleensä pahemmin puututtu eikä maassa makaavaa potkittu. Näin ei enää ole, valitettavasti.

Kiitos kannustavista sanoista. Päänkolistelu on niiiin tuttua mutta korkkarit kattoon!


Eikös ne mallit ole aina pitkiä?


Heh

^ Vastaa Lainaa

SaastanenHippi
SaastanenHippi
4225 viestiä

#17 kirjoitettu 20.11.2021 19:59

Koripallosta tuli mieleen yläasteajat, kun halusin päästä koripallojoukkueeseen. Joukkueen valmentaja ehdotti, että voisin olla maskotti.

^ Vastaa Lainaa

Vastaa Aloita uusi keskustelu