|
Vessajono
7993 viestiä
|
#1287 kirjoitettu
07.12.2013 03:12
Simo Lehmäkaivo kirjoitti:
MKDELTA kirjoitti:
Onko teknologinen determinismi ylipäätään järkevä ja empiiristä todellisuutta kestävä näkemys? Teknologisen determinismin vastakohtana ovat erilaiset teknologista kontingenssia korostavat näkemykset, joissa ajatellaan että erilaiset ei-teknologiset tekijät vaikuttavat sekä yhteisöjen kehitykseen että teknologian kehittämiseen ja soveltamiseen. Erilaisten sosiaalisten- ja ympäristötekijöiden vaikutuksista teknologioiden valikoitumiseen onkin runsaasti empiiristä todistusaineistoa kautta historian. Teknologisen determinismin ajatusta on voimakkaasti kritisoitu myös sen takia, että se kykenee peittämään erilaiset valtaan ja epätasa-arvoon liittyvät tekijät. Nämä ovat juuri sellaisia tekijöitä jotka kovan determinismin yksinkertaistukset häivyttävät pois näkyvistä tai selittävät väistämättöminä seurauksina. (Smith & Marx 1994) Lisäksi ihmiset kykenevät hylkäämään automaatioteknologioita. Esimerkiksi sähköiset äänestysjärjestelmät ja automaattikassat eivät ole olleet kovin suosittuja, ja ovat lisäksi kohdanneet monia odottamattomia teknisiä ongelmia. Lisäksi ikääntyneillä ja vammautuneille ihmisillä on ollut vaikeuksia käyttää monia automaatioon perustuvia järjestelmiä. Esimerkiksi puheentunnistusjärjestelmät on suunniteltu reagoimaan nuorten ihmisten ääniin. (Yeates 2013)
Automaatiokehityksestä on siis löydettävissä epätasa-arvoistavia trendejä. Voi myös olla niin että ihmiset ovat mieluummin tekemisissä ihmisten kanssa muuallakin kuin kaupan kassalla. Ehkä monet Freyn ja Osbornen kuvaamat teknologiat kuten robottiautot, syöpädiagnooseja tekevät koneet ja teho-osastoja valvovat robotit koetaan niin persoonattomiksi tai epämiellyttäviksi että ihmiset eivät vain suostu käyttämään niitä eivätkä ne tule koskaan saamaan niin suurta jalansijaa kuin voisi ajatella. Vaikka teknologia voi vaikuttaa ihmisyhteisöihin niin ihmiset kykenevät myös vaikuttamaan teknologiaan. Teknologian vastustaminen voi saada myös äärimmäisiä muotoja, joista Freyn ja Osbornen mainitsemat luddiittikapinat ovat esimerkki.
Teknologian kehityksestä itsestään on kuitenkin löydettävissä tiettyjä deterministisiä piirteitä. Taloushistoria Robert L. Heilbroner esittää, että teknologinen kehitys itsessään asettaa rajat sille minkälaisia teknologioita voidaan kehittää ja siten soveltaa. Hän esittää väitteensä tueksi kolme tekijää. Ensinnäkin teknologinen kehitys on asteittaista, ja näennäisen vallankumouksellisetkin teknologiat ovat syntyneet pitkän kehityskaaren kautta. Filosofi Heron saattoi rakentaa ensimmäisen höyrykoneen, mutta muita höyryvoimalle oleellisia teknologioita (esimerkiksi paineenkestävät kattilat) ei oltu kehitetty ja keksintö jäi kuriositeetiksi. Toisekseen samankaltaisen teknologisen tason saavuttaneissa yhteiskunnissa on tehty samoja keksintöjä lähes yhtäaikaa. Kolmannekseen teknologinen kehitys on jossain määrin ennustettavissa. Mikäli teknologinen kehitys sisältää tiettyjä deterministisiä elementtejä voidaan ajatella että teknologialla on tiettyjä deterministisiä vaikutuksia ihmisyhteisöihin. Eri yhteisöt saattavat soveltaa eri teknologioita eri tavalla, tai jopa hylätä niitä erilaisin perustein, mutta mikään yhteisö ei ole kyennyt omin avuin hyppäämään suoraan vesivoimasta ydinvoimaan. Yhteisöt voivat sanella teknologioille rajoja, mutta teknologia voi myös sanella yhteisöille rajoja. (Smith & Marx 1994)
Robotiikan historiasta voitaneen sanoa, että robotit ilman kehittyneitä tietokoneita olivat Shakeyn kaltaisia laboratoriokuriositeetteja, mutta ilman robotiikan ja tekoälytutkimuksen hidasta kehitystä nykyaikaiset älykkäät koneet eivät olisi mahdollisia. Eräs robotiikkaan ja automaatioon liittyvä kiinnostava näkökulma on Robert L. Heilbronerin näkemys jonka mukaan teollisen yhteiskunnan ekonomistinen maksimointia (tuoton, voiton, valmistusmäärän jne.) korostava kulttuuri tekee teknologiasta deterministisempää kuin esiteollisissa kulttuureissa. Jatkuva pyrkimys tehostamiseen edesauttaa erilaisten tehokkuuslähtöisten teknologioiden leviämistä ja luo voimakkaan yllykkeen teknologian järjestelmälliseen kehittämiseen. (Smith & Marx 1994) Robotiikan ja automaation kehityksen historiasta voi löytää juuri tälläisen maksimoinnin logiikan. Vaikka robotiikan kehitystä olisi osittain ajanut halu korvata ihmisiä vaikeissa ja vaarallisissa tehtävissä niin koneita käytetään myös sen takia, että ne voivat olla ihmisiä halvempia, tehokkaampia ja luotettavampia työntekijöitä. Mikäli tälläinen maksimoinnin kulttuuri ei jostain syystä muutu voimme melko varmasti olettaa että robotiikka ja automaatio tulevat valtaamaan alaa yhä uusissa työtehtävissä.
Eksistentialismi on mannermaisen filosofian ja kirjallisuuden suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Eksistentialismi vaikutti vahvasti toisen maailmansodan jälkeiseen taiteeseen ja kirjallisuuteen.
Eksistentialismin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse ja on toisaalta siihen myös pakotettu. Nimensä mukaisesti eksistentialismi pitää ihmisen olemassaoloa (existentia) ensisijaisena verrattuna hänen olemukseensa (essentia): ihmisen olemus on hänen olemassaolonsa tapa, eksistenssin attribuutti, jolla ei ole pysyvää luonnetta. Eksistentialismin mukaan ihmisen olemassaolossa on ensisijaista kokemus yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolosta (eksistenssistä), joka edeltää olemassaoloa esimerkiksi ryhmän jäsenenä tai biologisena olentona. Ei esimerkiksi ole olemassa yhtä "ihmisyyttä", mikä määrittäisi ihmisen eksistenssin luonnetta vaan ihmisyys olemistapana seuraa eksistenssiä. Olemassaolossaan ihminen on "heitetty maailmaan". Hän on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa sekä on tähän pakotettu. Tästä ristiriidasta seuraavaa elämän peruskokemusta kutsutaan ahdistukseksi (saks. Angst)[1].
Eksistentialismissa yksilöllä on näin täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen. Eksistentialismi on reaktio perinteisempiä filosofisia näkemyksiä, kuten rationalismia ja empirismiä, vastaan, niiden pyrkiessä löytämään perimmäisen todellisuuden metafyysisten periaatteiden tai maailman havaitun rakenteen avulla. Liike sai alkunsa 1800-luvulla Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa, ja se on ollut oleellinen osa 1900-luvun mannermaista filosofiaa, jossa sitä on tehnyt tunnetuksi ennen kaikkea Jean-Paul Sartre.
Vaikka eksistentialististen ajattelijoiden välillä on tiettyjä yhtäläisyyksiä, heidän joukossaan on myös suuria erimielisyyksiä, eivätkä kaikki edes hyväksy termiä "eksistentialismi". Saksassa eksistentialismista käytetään myös nimitystä Existenzphilosophie ("olemassaolon filosofia").
Eksistentialismin varhaisina edustajina voidaan pitää 1800-luvun filosofeja Søren Kierkegaardia, Arthur Schopenhaueria ja Friedrich Nietzscheä, jotka kukin kehittelivät yksilön näkökulman huomioivaa filosofiaa kritiikkinä G. W. F. Hegelin abstraktille filosofialle. Kirjailijoista erityisesti venäläisen Fjodor Dostojevskin kuvaukset uskonnollisen ja maallisen elämän merkitystä etsivistä yksilöistä ovat eksistentialismin taustalla.
1900-luvun alkupuolella ekstentialistisia teemoja kehittivät eteenpäin saksalaiset filosofit kuten Martin Heidegger ja Karl Jaspers. Heideggerin fenomenologis-hermeneuttisessa filosofiassa ajatukset ihmisen erityisestä maailmassa olemisen tavasta, ahdistuksesta ja valinnanvapaudesta olivat keskeisiä ja Heideggerin koko metafysiikan perustana. Vaikka Heidegger usein luetaan eksistentialismin merkkihahmoihin, hän itse erotti ajattelunsa Sartren eksistentialismista teoksessaan Brief über den Humanismus (1946), suom. Kirje humanismista (2000). Jaspersin näkemyksissä korostuu eksistentialismin läheisyys psykologisiin ja psykiatrisiin ongelmiin, joiden parissa hän myös työskenteli. Vapauden teema on tärkeä Jaspersille, ja hän pohti esimerkiksi modernin tieteen, teknologian ja elämäntavan vaikutuksia yksilönvapaudelle, ja kritisoi vahvasti oman aikansa totalitaristisia järjestelmiä, myös Saksassa.
Eksistentialismia liikkeenä tekivät 1930-1960-luvuilla tunnetuiksi ranskalaiset kirjailija-filosofit Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Sartren mukaan "olemassaolo edeltää olemusta", millä hän tarkoitti sitä, että ihmisellä ei ole ennaltamäärättyä olemusta, joka määrittäisi hänen moraalinsa, tapansa tai ajattelunsa. Kukin on vapaa itse valitsemaan arvonsa ja on samalla siihen myös pakotettu. Sartren mukaan koska mitään olemusta ei ole, ihmiset määrittyvät tekojensa ja valintojensa perusteella ja sillä perusteella heitä myös on arvioitava. Sartre otti käyttöön Martin Heideggerin tekemän erottelun autenttiseen ja epäautenttiseen olemiseen. Sartrelle ihmisen oleminen on autenttista kun hän määrittelee itse itsensä ja tavoitteensa ja epäautenttista kun hän antaa muiden määritellä ne. Simone de Beauvoir tarkasteli eksistentialistisessa filosofiassaan olemassaoloaan naisena ja kritisoi tapaa nähdä nainen "toisena sukupuolena".
Sartre oli ateisti eikä ajatus jumalasta sopinut hänen eksistentialismiinsa, mutta filosofit kuten Karl Jaspers ja Gabriel Marcel kehittelivät Søren Kierkegaardia seuraten eksistentialismin kristillisiä muunnelmia, joissa autenttinen oleminen nähdään kristillisen elämäntavan seuraamisena.
Eksistentialismi levisi filosofiasta myös kirjallisuuteen. Kirjallisuudessa eksistentialistisia teemoja käsittelivät muun muassa Albert Camus (Sivullinen, 1941), beatnikit, Hermann Hesse (Arosusi, 1928; Demian; Katoava kesä) sekä Sartre itse (Inho, 1938). Eksistentialisminsa pääpiirteet Sartre hahmotteli esseessään L'Existentialisme est un humanisme (1946), joka on suomennettu nimellä Eksistentialismikin on humanismia (suom. 1965).
Historiallinen tausta
Yksilön olemassaoloa koskevat teemat ovat olleet keskeisiä kautta filosofian historian. Esimerkkeinä voidaan nähdä Sokrates ja hänen elämänsä, Gautama Buddhan opetukset, Raamatun Saarnaajan ja Jobin kirjat, kirkkoisä Augustinus ja hänen Tunnustuksensa, Mulla Sadran kirjoitukset, sekä René Descartesin Mietiskelyt. Yksilön vapautta korostaneet ajattelijat, kuten John Lockea seuranneet poliitikot, ovat korostaneet yksilön autonomiaa ja itsemääräämisoikeutta ohi yksilön elämää määräävän valtion. Vaikka tämän kaltainen poliittinen filosofia ei olekaan ollut luonteeltaan eksistentialistista, se tarjosi pohjan eksistentialismille.
Blaise Pascalin kesken jääneet muistiinpanot julkaistiin 1670-luvulla nimellä Mietteitä. Teoksessa hän kuvasi useita eksistentialismin keskeisistä teemoista. Hän katsoi, että ilman Jumalaa elämä olisi mieletöntä ja surkeaa. Ihmiset saattoivat luoda esteitä ja voittaa niitä vain paetakseen tylsyyttä. Tästä kaikesta tulisi lopulta mieletöntä, koska kaikki kuolisivat lopulta joskus. Pascalille tämä oli tarpeeksi hyvä syy torjua ateismi.
Nykyisessä 1900-luvulla määrittyneessä muodossaan eksistentialismi syntyi Søren Kierkegaardin, Fjodor Dostojevskin ja saksalaisten filosofien Friedrich Nietzschen, Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin innoittamana. Se tuli suosituksi 1900-luvun puolessa välissä ranskalaisten kirjailija-filosofien Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin myötä.
Gabriel Marcel tavoitteli eksistentialismin teologista muotoa, mikä synnytti ennen kaikkea kristillisen eksistentialismin. Muihin teologisiin eksistentialisteihin kuuluvat Paul Tillich, Rudolf Bultmann, Miguel de Unamuno, Thomas Hora ja Martin Buber. Kristillistä eksistentialismia kehitti myös Nikolai Berdjajev.
Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja Arthur Schopenhauer ovat myös merkittäviä eksistentialismin taustavaikuttajia, joskaan eivät edeltäjiä, koska Kierkegaardin ja Nietzschen filosofiat syntyivät vastustamaan Hegelin ja Schopenhauerin ajatuksia.
Kierkegaard ja Nietzsche
Friedrich Nietzsche vuonna 1882.
Ensimmäiset eksistentialismin kannalta keskeisinä pidetyt filosofit ovat Søren Kierkegaard ja Friedrich Nietzsche, vaikka kumpikaan ei käyttänyt termiä "eksistentialismi". He olivat Pascalin tavoin kiinnostuneita siitä, kuinka ihmiset piilottivat elämän merkityksettömyyden ja käänsivät huomion pois tylsyydestä. He kuitenkin kirjoittivat, päinvastoin kuin Pascal, että ihmiset voivat luoda ja muuttaa elämänsa perusarvoja ja -uskomuksia. Kierkegaard ja Nietzsche kirjoittivat, että ihmisluonto ja -identiteetti vaihtelevat sen mukaan, millaisia arvoja ja uskomuksia ihmisillä on.[2][3] Objektiiviset totuudet (kuten matemaattiset totuudet) ovat tärkeitä, mutta ihmiskokemusta kukaan ulkopuolinen ei voi koskaan todella ymmärtää. Suuret yksilöt keksivät omat arvonsa ja luovat ehdot omalle toiminnalleen. Kierkegaardin uskon ritari ja Nietzschen Übermensch ovat esimerkkejä henkilöistä, jotka määrittelevät oman olemassaolonsa luonteen. Pascal sen sijaan ei ajatellut, että ihmisluonto ja -identiteetti määrittyisivät ihmisten vapaiden valintojen kautta.
Kierkegaard ja Nietzsche kuolivat liian varhain, jotta olisivat ehtineet osallistua 1900-luvun eksistentialistiseen liikkeeseen. Filosofeina he olivat ainutkertaisia, eivätkä heidän teoksensa ja vaikutuksensa rajoitu eksistentialismiin. Heidät on nähty myös monien muiden älyllisten liikkeiden, kuten postmodernismin, nihilismin ja monien psykologian suuntausten taustalla. Tämän vuoksi on epävarmaa, olisivatko he tukeneet eksistentialismia sen 1900-luvun muodossa tai hyväksyneet Sartren version siitä. Kaikesta huolimatta heidän teoksensa ovat myöhemmän eksistentialistisen kehityksen taustalla.
Heidegger ja saksalainen eksistentialismi
Yksi ensimmäisiä saksalaisia eksistentialisteja oli Karl Jaspers. Jaspers tunnisti Kierkegaardin ja Nietzschen merkityksen ja pyrki rakentamaan "Existenz"-filosofian näiden kahden ympärille. Martin Heidegger, joka sai vaikutteita Jaspersilta ja fenomenologi Edmund Husserlilta, kirjoitti merkittävimmän teoksensa Oleminen ja aika, joka postuloi Daseinin, yksilön joka muodostuu ajallisuudestaan ja tulkitsee olemassaoloa ajassa. Dasein on usein käsitetty ihmisen subjektiksi, mutta Heidegger kielsi kartesiolaisen subjekti-objekti/mieli-ruumis -dualismin.
Vaikka eksistentialistit näkevät Heideggerin merkittävänä liikkeen osana, hän kiisti kiivaasti olevansa eksistentialisti sartrelaisessa merkityksessä ja vastasi Sartrelle teoksessaan Kirje humanismista, kieltäen oman filosofiansa olevan eksistentialismia.
Sartre, Camus ja ranskalainen eksistentialismi
Jean-Paul Sartre on kenties kaikkein tunnetuin eksistentialisti, ja yksi harvoja, joka on hyväksynyt leiman eksistentialistina. Sartre kehitti oman versionsa eksistentialistisesta filosofiasta Husserlin ja Heideggerin vaikutuksen alaisena. L'être et le néant ("Oleminen ja ei-oleminen") on kenties hänen merkittävin eksistentialismia käsittelevä teoksensa. Sartre oli kyvykäs ilmaisemaan ajatuksiaan monin eri tavoin, mukaan lukien filosofiset esseet, luennot, romaanit ja näytelmät. Suljetut ovet (Huis-clos, 1944) ja Inho (La Nausée, 1938) ovat muita hänen arvostettuja teoksiaan. 1960-luvulla Sartre pyrki yhdistämään eksistentialismin ja marxismin teoksessaan Critique de la raison dialectique ("Dialektisen järjen kritiikki", 1960).
Albert Camus vuonna 1957.
Albert Camus oli Sartren ystävä ennen heidän välirikkoaan. Hän kirjoitti useita eksistentialistisia teemoja käsitelleitä teoksia, mukaan lukien Sivullinen (L'Étranger, 1942), Sisyfoksen myytti (Le Mythe de Sisyphe, 1942) ja Kapinoiva ihminen (L'Homme Révolté, 1951). Hän torjui monien muiden tavoin eksistentialistin leiman ja katsoi teoksiensa olevan absurdeja. Sisyfoksen myytissä hän käyttää analogiaa kreikkalaiseen myyttiin osoittaakseen olemassaolon turhuuden. Myytissä Sisyfos tuomitaan vierittämään kiveä ylämäkeen ikuisuudeksi — kun hän pääsee vuorenhuipulle, kivi vierii takaisin alas. Camus katsoo tällaisen olemassaolon olevan mieletöntä, mutta hän uskoo Sisyfoksen löytävän lopulta merkityksen ja tarkoituksen tehtävälleen yksinkertaisesti osallistumalla siihen jatkuvasti.
Kriitikko Martin Esslin huomautti teoksessaan Theatre of the Absurd, että nykyaikaiset näytelmäkirjailijat, kuten Samuel Beckett, Eugène Ionesco, Jean Genet ja Arthur Adamov, olivat omaksuneet eksistentialistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen on absurdi luomus, joka on irrallaan vailla todellista merkitystä olevassa maailmankaikkeudessa. Esslin huomautti, että monet näistä näytelmäkirjailijoista esittivät eksistentialismin ajatukset paremmin kuin Sartre ja Camus tekivät omissa näytelmissään. Monet näistä "absurdisteiksi" nimetyistä näytelmäkirjailijoista kuitenkin kielsivät kytkökset eksistentialismiin ja olivat usein vankkumattoman epäfilosofisia (esimerkiksi Ionesco sanoi usein identifioivansa itsensä ennemmin ’patafysiikkaan tai surrealismiin kuin eksistentialismiin).[4]
Simone de Beauvoir, Sarten pitkäaikainen elämänkumppani, kirjoitti teoksissaan, kuten Toinen sukupuoli (Le Deuxième Sexe, 1949) ja Pour Une Morale de L'ambiguïté (1947), feministisestä ja eksistentialistisesta etiikasta.
Maurice Merleau-Ponty, joka tunnetaan fenomenologiastaan, voidaan nähdä myös eksistentialistina. Hänen ymmärryksensä Husserlin fenomenologiasta oli syvempää kuin monilla muilla eksistentialisteilla. Merleau-Pontyn teos Humanisme et terreur, essai sur le problème communiste (1947) vaikutti suuresti Sartreen.
Dostojevski, Kafka ja kirjallinen eksistentialismi
Monilla kirjailijoilla, joita ei yleensä pidetä filosofeina, on ollut myös paljon vaikutusta eksistentialismin syntyyn ja kehitykseen. Heihin kuuluvat ennen kaikkea tšekkiläinen Franz Kafka ja venäläinen Fjodor Dostojevski. Kafka kuvasi usein surrealistisia ja vieraantuneita hahmoja, jotka pyristelevät toivottomuutta ja absurdiutta vastaan, tunnetuimpana teoksissaan Muodonmuutos (1915) ja Oikeusjuttu (1925). Dostojevskin Kellariloukon (1864) proosaosaa on sanottu "ensimmäiseksi eksistentialistiseksi romaaniksi". Se kertoo miehestä, joka ei onnistu sopeutumaan yhteiskuntaan ja on tyytymätön itselleen luomiinsa identiteetteihin. Monet Dostojevskin romaanit, kuten Rikos ja rangaistus (1866), sisältävät eksistentialismille keskeisiä teemoja, mutta kieltävät samalla eksistentialismin väitteet, kuten Nietzschen ajatukset yli-ihmisestä. Rikoksessa ja rangaistuksessa päähenkilö Raskolnikov kehittyy poispäin eksistentialistisista ajatuksista ja uskomuksista kohti perinteisempiä kristillisiä näkemyksiä.
1900-luvulla eksistentialismi elpyi monilla taiteenaloilla. Fiktiokirjallisuudessa Hermann Hessen Arosusi (1928) perustui Kierkegaardin teoksessa Joko/tai (1843) olleisiin ajatuksiin. Jack Kerouac ja beat-sukupolven runoilijat omaksuivat eksistentialistisia ajatuksia. Art house -elokuvat alkoivat siteerata eksistentialistisia ajattelijoita ja ajatuksia ja viitata niihin. Eksistentialistinen kirjallisuus nähtiin usein 1950-luvun puolen välin ilmiönä, joka kesti 1970-luvun loppupuolelle. Suurin osa merkittävistä kirjailijoista oli joko ranskalaisia tai kotoisin Ranskan siirtomaista.
Väinö Linna-elämäkerrassaan professori Yrjö Varpio painottaa, että eksistentialistiset teemat ovat keskeinen osa niin Linnan varhaistuotannossa (Musta rakkaus, Päämäärä) kuin ehkä hiukan yllättäen myös tunnetuimmissa teoksissa Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.[5] Varhaisteokset käsittelevät nimenomaan "klassisia" eksistentialistisia aiheita kuten elämän merkityksen etsintää arvotyhjiön keskeltä, Jumalan olemassaoloa ja rakkauden järjettömiä ja tuskallisia puolia. Näihin Linna oli Varpion mukaan saanut innoitusta paitsi Dostojevskiltä myös Sartrelta, jonka näytelmiä sodan jälkeen esitettiin niin Tampereella kuin Helsingissäkin. Varpion tavoin Linna itse puolestaan korosti, että myös Tuntemattomassa sotilaassa ja Täällä Pohjantähden alla-sarjassa on kyse ihmisyksilön elämänvoiman kuvaamisesta tietyssä historiallisessa kehyksessä.
Eksistentialismi 1970-luvun jälkeen
Postmoderni ajattelu tuli monien suosioon 1970-luvulla ja sen jälkeen ja monet postmodernit teokset käsittelevät myös eksistentialismille tyypillisiä teemoja.
Muun muassa sellaiset kirjat kuin Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä, Michael Szymczykin Toilet the Novel ja Chuck Palahniukin Fight Club vääristävät rajan todellisuuden ja vaikutelmien välillä, sisältäen samalla eksistentialistisia teemoja.
Eksistentialismin ydinajatuksia
Olemassaolo edeltää olemusta
Eksistentialismin keskeinen väite on, että olemassaolo edeltää olemusta, eli ihmisyksilön olemassaolo on ensin ja perustavanlaatuisempaa kuin mikään merkitys, joka ihmisen elämälle voidaan osoittaa: ihminen määrittää oman todellisuutensa ja elämänsä tarkoituksen. Tämä kääntää toisin päin perinteisemmän näkemyksen, jonka mukaan filosofian keskeisin tehtävä oli vastata kysymykseen "mikä on ihmisolento?" — eli "mikä on ihmisen olemus?" — ja jonka tavoitteena oli johtaa tästä, kuinka ihmisten tulisi elää.
Näin eksistentialismi eroaa länsimaisen filosofian rationalistisesta perinteestä siinä, että se hylkää ajatuksen, jonka mukaan varmin ja ensisijaisin todellisuus olisi rationaalinen tietoisuus. René Descartes uskoi, että ihminen kykeni epäilemään kaiken muun paitsi ajattelevan tietoisuuden olemassaoloa ("cogito ergo sum"). Näin sen todellisuus oli varmempi kuin minkään muun todellisuus. Eksistentialismi hylkää tietoisesti tämän asenteen, katsoen sen sijaan, että tietoisina olentoina ihmiset löytävät itsensä aina jo maailmasta, jossain tilanteessa ja jollain historialla, eivätkä voi kuvitella maailmaa olemattomaksi. Tämä asenne on sisäsyntyinen ja kiinteä osa tietoisuutta. Toisin sanoen, lopullinen, varma ja kiistämätön todellisuus ei ole ajatteleva tietoisuus vaan, Heideggerin mukaan, "maailmassa oleminen". Tämä on Franz Brentanolta ja Edmund Husserlilta peräisin olevan intentionalisuuden ajatuksen radikalisointi. Sen mukaan tietoisuus on pelkistetyimmilläänkin aina tietoisuutta jostakin.
Järki puolustuksena ahdistusta vastaan
Eksistentialistit asettuvat rationalismia ja positivismia vastaan painottaessaan toimintaa, vapautta ja päätöksentekoa perustavanlaatuisina. He kieltävät, että ihmisolennot olisivat ensisijaisesti rationaalisia. Sen sijaan eksistentialistit kääntävät katseensa sinne, mistä ihmiset löytävät merkityksiä. Eksistentialistit esittävät, että ihmiset tekevät todellisuudessa valintoja sen mukaan mikä on merkityksellistä heille, eivät sen mukaan, mikä on järkevää.
Järjen hylkääminen merkityksen lähteenä on yleinen eksistentialistisen ajattelun teema, samoin kuin huoli, levottomuus ja pelko, jota koemme kohdatessamme oman radikaalin vapautemme ja tietoisuutemme kuolemasta. Kierkegaard näki rationaalisuuden mekanismina, jonka avulla ihmiset kohtaavat luontaisen levottomuutensa, pelkonsa olla maailmassa. Jos voin uskoa, että olen rationaalinen ja myös kaikki muut ovat rationaalisia, minulla ei ole mitään syytä pelätä eikä olla levoton oman vapauteni vuoksi.
Sartre näki järjen eräänä "huonon uskon" muotona, minän pyrkimyksenä tyrkyttää rakenteellisuutta ilmiöiden maailmaan — "toiseen" — joka on perusteiltaan irrationaalinen ja sattumanvarainen. Sartren mukaan rationaalisuus ja muut "huonon uskon" muodot estävät meitä löytämästä merkitystä vapaudesta. Yrittämällä tukahduttaa tunteemme levottomuuteen ja pelkoon rajaamme itsemme jokapäiväisen kokemuksen piiriin, samalla luopuen vapaudestamme ja alistuen muodossa tai toisessa "toisen" valtaan.
Absurdi
Camus uskoi samaan sävyyn, että yhteiskunta ja uskonto opettavat ihmisille valheellisesti, että "toisella" on järjestys ja rakenne.[6] Hän katsoi, että yksilön järjestystä kaipaavan "tietoisuuden" ja järjestystä vailla olevan "toisen" yhteentörmäyksessä syntyy kolmas tekijä: "absurdi".
Seurauksena eksistentialismi on taipuvainen näkemään ihmisolennot subjekteina välinpitämättömässä, puolueettomassa, usein monitulkintaisessa ja absurdissa maailmankaikkeudessa, jossa merkitystä ei tarjoa mikään luonnollinen järjestys. Järjestys voidaan sen sijaan luoda, joskin tilapäisesti ja epävakaasti, ihmisten toiminnalla ja tulkinnoilla.
1900-luvun kirjallisen modernistisen liikkeen aikana kirjailijat alkoivat kuvata dystopistisia yhteiskuntia, ja surrealistisia ja absurdeja tilanteita rinnakkaisissa todellisuuksissa. Tämä trendi vaikutti rinnakkaisesti eksistentialistisen liikkeen kanssa.
Eksistentialistinen näkemys Jumalasta
Eksistentialistit jakautuvat niihin, jotka Kierkegaardin tavoin katsovat perimmäisen olemassaolokysymyksen liittyvän ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, ja niihin, jotka hyväksyvät Nietzschen julistuksen "Jumalan kuolemasta". Joka tapauksessa teologinen eksistentialismi, jota ovat kannattaneet muun muassa Paul Tillich, Gabriel Marcel ja Martin Buber, jakaa monia samoja periaatteita ja teemoja ateistisen eksistentialismin kanssa. Teologisessa eksistentialismissa usko Jumalaan on henkilökohtainen valinta, joka tehdään uskon, halun tai kokemuksen perusteella. Samoin kuin ateistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita olla uskomatta, teistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita uskon Jumalaan ja voisivat, huolimatta epäilyistä, uskoa, että Jumala on olemassa ja hyvä.
Kolmas eksistentialismin laji on agnostinen eksistentialismi. Myös agnostinen asenne on valinta. Agnostiset eksistentialistit eivät esitä tietävänsä tai olevansa tietämättä, onko olemassa joku suurempi suunnitelma, vaan katsoo sellaisen tietämisen olevan mahdotonta ihmismielille, tai ettei sitä ainakaan ole vielä löydetty. Pyrkimys löytää todisteita Jumalan olemassaolosta olisi mahdotonta tai turhaa. Sen sijaan hän tunnistaa, että suurin totuus on se, jonka perusteella hän päättää toimia. Kuten kristilliset eksistentialistit, agnostikot uskovat olemassaolon subjektiivisuuteen.
Eksistentialismin kritiikki
Herbert Marcuse arvosteli eksistentialismia, erityisesti Sartren teosta Oleminen ja ei-oleminen, tiettyjen nykyaikaisessa, ahdistavassa yhteiskunnassa elämisen ominaisuuksien, kuten huolestuneisuuden ja merkityksettömyyden, heijastamisesta olemassaolon luonteeseen itseensä: "Niin pitkälle kuin eksistentialismi on filosofinen oppi, se pysyy idealistisena oppina: se hypotisoi tiettyjä inhimillisen olemassaolon historiallisia tilanteita ontologisiksi ja metafyysisiksi ominaisuuksiksi. Näin eksistentialismista tulee osa juuri sitä ideologiaa, jota vastaan se hyökkää, ja sen radikalismi on vain kuvitteellista".[7] Sartre vastasi eksistentialismin marxilaiseen kritiikkiin esseessään Eksistentialismikin on humanismia.
Martin Heidegger arvosteli Sartren eksistentialismia teoksessaan Kirje humanismista:
»Eksistentialismi sanoo, että olemassaolo edeltää olemusta. Tässä väittämässä hän [Sartre] ottaa 'existentian' ja 'essentian' niiden metafyysisessä merkityksessä, jossa Platonin ajoista saakka on sanottu, että 'essentia' edeltää 'existentiaa'. Sartre kääntää tämän lausuman toisin päin. Mutta metafyysinen lausuma käännettynä päinvastaiseksi on edelleen metafyysinen lausuma. Sen myötä hän pysyy metafysiikassa, Olemassaolon totuuden unohduksessa.»
Theodor Adorno puolestaan arvosteli Heideggerin eksistentialisminkin taustalla olevaa filosofiaa teoksessaan Jargon der Eigentlichkeit ("Autenttisuuden ammattikieli", 1964), keskittyen erityisesti tämän kielenkäyttöön. Hän piti Heideggerin ajattelua kehittyneen teollisuusyhteiskunnan ja sen valtarakenteiden mystifioivana ideologiana.
Roger Scruton väitti teoksessaan From Descartes to Wittgenstein, että sekä Heideggerin epäautenttisuuden käsite että Sartren huonon uskon käsite ovat epäjohdonmukaisia; kummatkin kieltävät uskon universaaliin moraaliin, mutta puhuvat silti näistä käsitteistä, niin kuin kaikki olisivat sidottuja sietämään niitä:
»On epäselvää, millä tavalla Sartre voi 'suositella' autenttisuutta, joka koostuu puhtaasti itsetehdystä moraalista. Hän suosittelee sitä, mutta, oman todistelunsa mukaan, hänen suosituksellaan ei voi olla objektiivista arvoa.»
(Roger Scruton: From Descartes to Wittgenstein, luku 18)
Tämä voidaan nähdä yleisenä argumenttina kaikkea relativismia vastaan. Sartre vastasi, että huono ja hyvä usko eivät edusta moraalisia ajatuksia, vaan ovat sen sijaan olemisen tapoja.
Loogiset empiristit, kuten Rudolf Carnap ja Alfred J. Ayer, ovat väittäneet, että verbi "olla" hämää säännöllisesti eksistentialisteja heidän analysoidessaan "olemassaoloa". Verbi on liitetty predikaatiksi, ja sanan käyttö ilman predikaattia on mieletöntä. Loogiset empiristit sen sijaan totesivat, samaan tapaan kuin kumotessaan ontologisen todistuksen Immanuel Kantin tavoin, että olemassaolo ei ole ominaisuus.
tissit
|
Ladataan
