Nyhde

37 viestiä
Ylläpitäjä

#1 kirjoitettu 10.07.2010 19:56

28 Weeks Later (2007) O: Juan Carlos Fresnadillo

SPOILERIVAROITUS: On äreä olo ja saatan vahingossa lipsauttaa jotain pientä elokuvien 28 päivää myöhemmin ja 28 viikkoa myöhemmin juonista. Yritän kuitenkin tapani mukaisesti pitää juonipaljastukset mahdollisimman pieninä, mutta varoitan kuitenkin jo näin etukäteen, etten tällä erää aio suodattaa aivan kaikkea, koska grrr-rrr.

Minulla on hyvin usein tapana laittaa jokin elokuva pyörimään taustalle, kun olen käymässä nukkumaan. Viimeisten parin viikon aikana olen katsellut iltaisin lähinnä hyllystäni löytyviä zombielokuvia, jotka kuitenkin pääsivät valitettavasti loppumaan pari päivää sitten. Luontevaa jatkumoa ylläpitääkseni siirryin 28 aikayksikköä myöhemmin -sarjan pariin. Ja ennen kuin joku intoutuu: ei, ne eivät ole zombeja, vaan kuten vanha kaverini kerran totesi, hyvin, hyvin vihaisia ihmisiä. No, nytpä loppuivat nämäkin.

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Danny Boylen ohjaama 28 päivää myöhemmin, tuntui aikanaan erittäin tuoreelta ja vieläpä jännittävältä, koetteli tämä jatko-osa tällä kertaa lähinnä hermojani. Olin nähnyt elokuvan kahdesti aiemminkin, mutta naputan "arvosteluani" tällä erää siksi, että minulle oli jostain määrittelemättömästä syystä johtuen jäänyt aivan tarpeettoman positiivinen kuva tästä ongelmakohtia kihisevästä imitaatioyritelmästä. Haluan seuraavassa perehtyä lähinnä juuri elokuvan ongelmiin, koska juuri nyt ottaa päähän sen verran.

Hyvää elokuvassa ovat käytännössä vain alkuasetelma ja miljöö, sillä rehellisesti sanottuna elokuva tuntui kusevan kintuilleen aivan kaikessa muussa- Hylätyn, tyhjenneen Britannian uudelleenasutuksesta olisi voinut saada irti vaikka mitä, mutta eihän siinä tietenkään onnistuttu. Ei tämä mikään Matrix Reloaded kuitenkaan ole; mitään elokuvasarjaa ei ole sittemmin taidettu pilata yhtä pahasti. No joo, myönnetään, näyttelijät kieltämättä yrittävät parhaansa täysin luokattomalla materiaalilla.

Ensiksi motkotan kameratyöskentelystä. Alkuperäisessä kuvauksella oli jatkuvasti jokin viesti, pointti. Kamera teki harvemmin mitään perustelematonta. Jos esimerkiksi auton saapuminen tiesululle kuvattiin hieman epätavanomaisesti sulun päälle levitellyn piikkilanka-aidan takaa, oli siihen syy. Tässä nimenomaisessa tapauksessa viesti oli luonnollisesti varsin selvä: "Te ette ole tervetulleita tänne." Jos taas kamera heilui liikkeen mukana, tapahtui sekin tyylillä, eikä tehokeinoa käytetty missään vaiheessa liiallisesti. Myös esimerkiksi täysin tavallisissa dialogikohtauksissa oli aina mukana jokin juju: hahmot esimerkiksi valaistiin kirkkaasti tummaa taustaa vasten tai sijoiteltiin tilannetta heijastelevalla tavalla. Mitä yritän sanoa, on se, että 28 Days Laterissa juuri mikään ei tuntunut täysin perusteettomalta. Hahmotin viime katselukerralla jopa senkin, että eräälle aiemmin inhoamalleni shokkiefektin käyttötavalle löytyi sillekin selkeä oikeutuksensa elokuvan ympäristöstä.

28 Weeks Later pyrkii mukailemaan sitä, miltä 28 Days Later näytti, eikä juurikaan tunnu olevan kiinnostunut siitä, mitä se yritti ulkoasullaan sanoa.

28 Days Later kuvattiin digivideolla. Se näyttää karkealta, suttuiselta, jotenkin fyysiseltä ja jotenkin amatöörimäisessä hengessä myös uskottavammalta, realistisemmalta. Kun näkee esimerkiksi vihaisten ihmisten lauman juoksevan digivideolla, kulkee mukana myös tunne siitä, että kuvatut asiat tuntuvat jollain tavalla mahdollisemmilta. Sitä on vaikea selittää sanoin, mutta digivideossa on tietynlaista tuttuuden tunnetta. Ehkä myös siksi, että sitä on tottunut näkemään harrastelijaelokuvia katsoessaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita siltä, että itse kameratyöskentelyssä olisi ollut mitään amatöörimäistä. Monet kuvat olivat jopa häkellyttävän upeita.

28 Weeks Later kuvattiin filmille ja siitä huolimatta se näyttää suurimman osan ajasta lähinnä keskinkertaiselta. Teki mieli sanoa paskalta. Joka tapauksessa, aivan tarpeettoman usein pyöritään myös ala-arvoisen puolella. Tuntuu kuin sinänsä tarinan kannalta lähes merkityksettömiä välikuvia oltaisiin oikeasti kohdeltu sellaisina, eikä oltaisi ymmärretty, millainen aarrearkku hyvin rakennettu ja joka kuvassa hyödynnetty kuvakieli on elokuvan tunnelmalle, pohjavireelle ja etenkin symboliikalle. Tästä johtuen yksinkertaiset asiat kuten "auto ajaa tiellä" kuvataan 28 Weeks Laterissa kameraa milloin mitenkin heilutellen, koska "olihan ensimmäisessäkin osassa vapaata kameran liikettä!" Vaan ensimmäisessäpä ei yritetty korostaa autolla ajamista pyörittämällä kameraa pystyakselin ympäri, ellei sillä ollut jotain tekemistä hahmojen kanssa. Ensimmäisessä ei osoiteltu kameralla yhtään mitään, jos sillä ei ollut mitään merkitystä. Toisin on jatko-osan laita. Voisin jauhaa näiden kahden elokuvan kuvakielestä kohtaus kerrallaan vaikka kuinka paljon, mutta siinä saatettaisiin jo lipsahtaa pahemman luokan juonipaljastusten äärelle. Siirryn musiikkiin.

28 Days Laterin musiikki oli muutamaa hieman kyseenalaista kohtaa lukuunottamatta loistavaa. Se pysyi suurimman osan ajasta hienovaraisena, mutta ymmärsi korostaa tunnelmaa juuri sopivilla hetkillä. Välillä käytiin jopa kevytmielisen ja iloisen puolella, mikä toi synkeään alkuasetelmaan erittäin raikkaana tehokeinona toiminutta vaihtelua. 28 Days Laterin soundtrack muistetaan kuitenkin ennen muuta yhdestä erittäin tunnelmallisesta, voimakkaasta kappaleesta: In The House - In A Heartbeat. Se on elokuvan julkaisun jälkeen soinut niin elokuvatrailereissa kuin automainoksissakin ja on varmasti valta-osan elokuvan musiikista säveltäneen John Murphyn kuuluisimpia töitä. Se on yksinkertaisesti melkoisen hieno. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ensimmäisessä osassa tasan yhden kerran juuri oikealla hetkellä esiintynyttä kappaletta olisi jatko-osassa kannattanut viljellä nelisen kertaa — ensimmäisen kerran, kun elokuva oli kestänyt vasta viitisen minuuttia! Kaavan hahmottaa elokuvaa katsoessa nopeasti: "Jotain ikävää, dramaattista, suureellista tapahtuu, laitetaan In The House - In A Heartbeat soimaan. Pidetään reilu kymmenen minuuttia taukoa ja toistetaan. Yeah!" Tunnelma oli jo teatterissa elokuvaa katsoessa pilalla toisella kerralla kappaleen soidessa. Ei sillä että muu elokuvaa varten sävelletty musiikki olisi sekään auttanut. Liian suurta liian pieniin hetkiin. Liikaa huomion vaatimista, kun oltaisiin kaivattu huomaamatonta lähestymistä. Tässä on oikeastaan koko elokuvan perimmäinen ongelma.

Jos 28 Weeks Laterin epäonnistumiselle täytyisi nimittäin antaa vain yksi syy, vastaisin sen johtuvan täydestä hienovaraisuuden puutteesta.

Se välittyy aivan jokaisesta elokuvan osa-alueesta. Se on läsnä persoonattomassa, tylsässä kuvauksessa, sen kuulee persoonattomassa, tylsässä musiikissa ja se välittyy koko tästä persoonattomasta, tylsästä elokuvasta, joka on vain puolitiehen jäänyt yritys koskettaa jotain siitä, mikä teki sarjan ensimmäisestä osasta niin toimivan elokuvan.

Vielä yksi asia. Alkaa hiljalleen helpottaa, kun on päässyt russuttamaan aiheesta tarpeeksi, enkä taida enää jaksaa paljoa enempää. Eroa näiden kahden elokuvan hahmojen kiinnostavuudessa ei silti voi mitenkään sivuuttaa.

Osaltaan 28 Days Later toimi juuri siksi niin hyvin, että mielenkiintoiset hahmot eivät päästäneet katsojaa liian helpolla. Kukaan ei ollut liian vahva, kukaan ei ollut liian heikko. Kukaan ei ollut mikään katsojaa luotaantyöntävä yli-ihminen tai paperinohut karikatyyri. Hölmöinkin sivuhahmo oikeasti yritti tehdä jotain muuta kuin tyräillä jatkuvasti, vaikkei ehkä siinä onnistunutkaan. Kaikkein vahvimmalla ja itsenäisimmälläkin selviytyjällä oli heikot hetkensä. Ja hahmoille annettiin myös selkeästi toista osaa enemmän tilaa. Kyse oli heti elokuvan ensiminuuteista lähtien hahmoista, vaikkei alussa esitellyillä hahmoilla ollut kuin parisen sivua käsikirjoitusta koko elokuvan aikana! Ei mitään tylsiä komentokeskuksia vaan ihmisläheisiä tapahtumia.

28 Weeks Laterin katsoo kyllä, jos haluaa vain ja ainoastaan nähdä lisää hienon 28 Days Laterin aloittamaa sarjaa, mutta ei siitä välttämättä erityisemmin nauti. Taidan itse pitää noin parin vuoden tauon ennen kuin kajoan tähän seuraavan kerran.

1/5