Epoche
Satusetä
41 viestiä

#1 kirjoitettu 21.04.2010 03:03

Olin juuri herännyt, teetäkään en kerennyt juoda kun jo ovikelloa soitettiin. Palvelijani lähti vastaamaan oven kutsuun ja itse levitin Lontoon sanomat eteeni, samalla sytyttäen piippuni. Tohtori Watson tapansa mukaan huomasi lääkitykseni olevan varsin myöhässä, ellen nauttisi natriumiani aamupalan yhteydesä saattaisin hänen mukaansa muuttua vastahakoiseksi. Toisinaan hän rasitti minun hermojani. Istuin siis aamuteeni kera kun epäämättä tuleva, seuraava asiakkaani tuli kertomaan huolistaan. Tunsin vieraani jo ennalta, hän oli Scotland Yardin etsivä - olimme tehneet yhteistyötä moninaisia kertoja aikaisemminkin.

Kuuntelin suurella mielenkiinnolla kapteenismiehen selitystä, toistan tähän hänen sanansa:
"Sherlock, en yleensä häiritse sinua näin aikaisin aamulla - tiedän kuinka tärkeää on sinun saada päivä käyntiin niillä likaisilla itämaisilla aineilla joista emme puhu."
"Jatka ihmeessä." Tokaisin.
"Läheisellä rakennustyömaalla on kadonnut, luultavasti kuollut eräs argeolooginen tutkija."
"Häntä emme ole löytäneet, mutta olemme löytäneet suuren verilammikon missä uskomme rikoksen tapahtuneen."

"Eikä muita uloskäyntejä ole?" Kysyin.
"Ongelma on se, että maan alta on löytynyt pienehkö labyrintti - emmekä ole uskaltaneet lähettää poliisismiehiä sitä koluamaan. Uloskäyntiä on toki vartioitu, eikä kukaan ole sitä kautta poistunut."
"Tahdotte minun tutkivan alueen, ja pidättävän piileksivän murhamiehen - lisäksi tahdotte minun löytävän ruumiin?" Oletin.
"En olisi muuten tullut apuanne pyytämään, mutta Scotland Yardin cartografinen osasto on Ranskassa tällä hetkellä, tutustumassa paikallisiin raunioihin."
"Lähden, ongelmanne on ratkaistu jo - lopputulos surettaa minua." Totesin ja komensin viitan ja muut päällysvaatteet palvelijaltani.

Matkustimme vaunukyydillä kyseessä olevalle rakennustyömaalle. Ohitimme maan sisään johtavan käytävän suulla poliisismiehiä, virkeitä kuten pistin merkille. Pimeys tihentyi ja käytävän varrella tapaamamme kersantit antoivat soihtunsa meille, jatkoimme matkaamme. Käytävä jonka rakennusmiehet olivat kaivaneet johti eräänlaiseen kammioon, josta lähti kolme pienempää käytävää sisemmälle pimeyteen. Keskimmäisen käytävän aukolla oli maassa lätäkkö, josta soihtumme valo heijastui tumman punaisena - verta ja paljon, hitaasti kuivumassa ja imeytymässä maahan. Tutkin paikan pintapuolisesti, joku oli kaatunut siihen - kaatujaa ei ollut nähtävissä.

Koska tiesin, Scotland Yard oli tietysti hivenen tutkinut käytäviä, että siellä aukeaa monimutkainen labyrintti - pyysin varaamaan mukaamme ruokaa ja vettä, sekä lisää soihtuja. Mukaani hyväksyin vain tohtori Watsonin sekä Scotland Yardin päällikön, niine hyvineen katosimme pimeyteen vasemmanpuoleisimmasta aukosta. Tiesin toki, mitä oli tehtävä - kunhan pysyttelee vasemmalla niin pakosti kiertää uloimman reitin ja löytää joko toisen uloskäynnin tai palaa lähtöpisteeseensä. En uskonut seuralaisteni olevan niin typeriä, että eksyisivät minusta.

Puolisen tuntia myöhemmin olimme kadottaneet Watsonin, oli turha kääntyä takaisinpäin etsimään - koska tämä olisi eksyttänyt meidät muut myös sokkeloon. Vielä 15 minuuttia meni, näin arvelisin - ja suuri herra Scotland Yard oli hukkunut. Kaikki tiesivät suunnitelman, kunhan pitäytyy vasemmalla pääsee ulos. Kieltämättä synkässä pimeydessä oli välillä vaikea havaita kaikkia sivukäytäviä, yksinäinen soihtuni ei paljon valaissut. Vihdoin tunsin raikkaan hajun nenässäni, olin luultavasti lähellä uloskäyntiä. Jatkoin matkaani luottavaisin mielin, olin pitänyt kirjaa mutkista joita olin ohittanut - täten kykenisin tekemään alustavan pohjapiirrustuksen perille päästessäni.

Näin edessäni valoa, kävelin kohti ja ajattelin jo seuraavaa reissua sokkeloon - ilmestyin leveään sokkelon "eteiseen" ajatuksissani. En huomannut ajoissa, että tulinkin keskimmäisestä niistä kolmesta käytävästä enkä reunimmaisesta, josta minun olisi pitänyt tulla. Katsoin ympärilleni ja totesin, ettei tämä valon lähde ollutkaan Scotland Yardia - tämä oli resuinen kulkuri, jolla oli ase kädessä. Hän näytti aivan yhtä säikähtäneeltä kuin minä, kohottaen tähtäystään kohti rintaani. Tiputin soihdun kädestäni ja käännyin juoksemaan taaksepäin - takaisin sokkeloon josta olin tullut, mutta samalla kuului korviavihlova pamahdus joka kaikuu vieläkin noissa loputtomissa käytävissä.

Vuosisatoja myöhemmin eräs tuntematon työläinen löytää tunnelin ja kutsuu Scotland Yardin paikalle. Sama asia toistuu aina ja ikuisesti, aina kun kävelen käytävästä ulos - ampuu minua tulevaisuuden irtolainen. Tunneli joka maan alla on, on aikakone - se veri jonka päällä ei kuollutta maannut. Se murha jota minut kutsuttiin tutkimaan, oli omani. Minun ruumiini siinä lammikon päällä makaa, mutta ei maannut meidän ajassamme - se oli matkustanut kuolemaansa satoja vuosia eteenpäin.

..-..

(Tää on hyvin kesysti kerrottu yks mun painajainen, jota kattelin nuorempana. Sitä oikeaa tarinaa en kykene ikinä kertomaan, vieläkin toisinaan pelottaa kun muistelen sitä - alitajunta on todella vahva asia, varsinkin kun sitä on vahvistettu.)