Epoche
Satusetä
41 viestiä

#1 kirjoitettu 20.01.2010 06:57

Vaikka talvi on ottanut kireän otteen ulkopuolisesta maailmasta, tarkenen hyvin pelkät bokserit jalassa. En ole varustautunut linnoittautumisen kannalta hyvin, kaappini eivät pursua tonnikalaa eikä viinikellarini pulloja - itse asiassa en eläisi viikkoakaan varastoillani, varsinkin tupakat loppuisivat nopeasti. Tunnen voimattomuuden kiertävän kehossani, se aina saa minut antamaan periksi - en aio luultavasti taaskaan tehdä mitä pitäisi. Kaikki musta synkkyys vain jotenkin on liian voimakasta, kaikki tuho ja kaikki yleinen sairaus mielen - sen kestämiseen on raja. Kun on tottunut vuosia pitämään puhelinta äänettömällä, ettei tarvitsisi joka yö kuunnella itkevää hermoromahdusta - alkaa kaivata niitä soittoja. Laittaa äänet päälle puhelimeen ja makaa hereillä sängyssä - kuvittelee elämää suljettujen ovien toisella puolella, miettii mitä olisi voinut tehdä toisin. Oliko joku sanomani asia liikaa, vai oliko se hiljaisuuteni - mietin saanko koskaan tietää. Ainakaan unta en tänäkään yönä saa..

Järjestelen pelikortteja oikeaan järjestykseen, jokerit siirrän kaikista pakoista jääkaapin oven magneetin alle. Kello on vasta puoli kuusi, aamulla tietysti - harvoin iltaisin olen hereillä tähän aikaan. Yritän taas miettiä miten viettäisin seuraavan painajaisten riivaaman päivän - yrittäisinkö keittää taas pannutolkulla kahvia vai joisinko itseni hervottomaksi. Pystyisinkö olemaan ajattelematta tapahtuneita tunnin vai kaksi, ja kuinka suuren osan sielustani se tänään vaatisi? Olisiko minulla enää mitään tarjota, vai voisinko jo kaiken jättää käsiin jumalien jotka eivät anteeksi anna - eivät unohda, eivätkä ikinä lopeta tätä tuskaa. Päätän siirtää asiaa hieman myöhemmäksi ja pelaan erän pasianssia, häviän itselleni - kuten aina.

Katson kelloa, postimies kulkee rapussa - sytytän savukkeen. Muistan lukeneeni, ettei vakuutus korvaa rikkoutuneita sähkölaitteita jos asunnossa on poltettu sisällä - tiputan telkkarin lattialle, luhistuvasta kuvaputkesta kuuluu suhiseva ääni joka loppuu lujaan räsähdykseen. Lattialla on tuhansia pieniä lasinsiruja, tiputan tyhjän kaljapullon niiden seuraksi välittämättä hajoaako se vai ei. Otan käteeni kourallisen nuottisivuja, silmäisen niitä nopeasti ja tuhahdan - repäisen koko nipun kahtia viskaisten ne olkani yli. Miten kirjoittaa kaaosta, miten kuvata kipua - miten vangita mielen kivut yhteen tuskaiseen säveleen? Ja miten antaa sen olla, miten antaa toisen katsoa kadotustani silmiin - niihin tyhjiin aukkoihin, joissa tunteet ilmenevät..

Jaan itselleni uudet kortit, jokaisessa on naurava narrin naama - avaan kämmeneni ja pienet magneetit tippuvat lattialle, vilkaisen peiliin - mietin mitä tapahtui ruskettuneelle iholleni, miten se muuttui noin valkoiseksi. Puhelimeni soi, katson kuka soittaa ja suljen koko vehkeen - aivan kuten suljen sydämeni kaikelta. Mumisen itsekseni muutamat itsesäälin ja tuskan värittämät sanat, katson miten puhelin tippuu roskakoriin muutaman yksittäisen kyyneleen saattamana. Istahdan lattialle lasinsirujen keskelle. Seuranani ikuisesti oleva henki ojentaa uuden oluen, otan sen vastaan. Kaivan takataskustani lompakon, sieltä kaivan esiin muutamat vuosien haalistamat valokuvat - sytytän ne tuleen kuten niin monet kerrat aikaisemminkin, en pääse niistä ikinä eroon.

Päätän keskittyä muihin asioihin, voisin käydä läpi nipun kirjeitä - niitä posti on uskollisesti kantanut. Kolme ensimmäistä kirjettä ovat kutsuja oikeuteen, neljäs on päiväyksen mukaan lähetetty yli kuukausi sitten - siinä on väärä osoite, mutta se on minulle tarkoitettu. Avattuani sen ymmärrän, sen lähetti ystäväni - ilmeisesti sinä päivänä kun hän tappoi itsensä, en pysty sitä lukemaan vaan tungen sen jo täyteen roskakoriin. Seuraavat kaksi kirjettä ovat laskuja, sitten on muutamat kirjeet vanhemmiltani jotka syyllistävät minua omasta kuolevaisuudestaan. Yksi tappouhkaus ja jokin mainos joka kutsuu minut ravintolaan viettämään iltaa. Viimeisenä käteeni osuu kirjekuori, jossa ei ole lähettäjän tietoja. Se sisältää vain yhden a4 arkin, jonka keskelle on piirretty epävarmasti sydän - keuhkoistani kuuluu hyvin samanlainen ääni kuin joku olisi juuri lyönyt minua kylkiluihin pesarilla. Annan kaiken olla, suljen silmäni ja vain hengitän tuskaisesti. Muutama tummanpunainen pisara valuu huulieni välistä ja värjää partaani tummuvan laikun..

Päässäni pyörii ja tunnen miten oksennus pyrkii ylös ja ulos - suljen silmäni ja olen liikkumatta, niinkuin niin usein ennenkin. Kun olo helpottaa, juon olueni loppuun ja ojennan käteni uutta varten. Uskollinen, kuollut ystäväni ojentaa jääkaapistani uuden pullon. Hapuilen tukea joskus niin ehjistä huonekaluista ja nousen ylös, lasinsirut uppoavat yhä syvemmälle jalkapohjiini. Hapuilen käteeni zippobensiini tölkkini ja alan valuttaa pistävän hajuista nestettä päälleni ja ympäri kämppääni, mietin että se ei varmasti tee hyvää lattiapinnoitteelle. Kävelen ovelle samalla kun sytytän sängyn ja verhot tuleen, katson hetken miten sammunut ystäväni alkaa palaa ennenkuin astun rappukäytävään. Pian minun täytyy esittää surullista poliiseille ja palomiehille ja ties mille, mutta nyt voin vain istahtaa alas ja tuntea tulen lämmön suljetun oven toisella puolen..

Aamulla herään, kädessäni on repaleinen ja puoliksi palanut paperin pala - jossa on epävarman lapsen piirtämä sydämen puolikas. Painan paperin rintaani vasten ja tiedän, että joskus se sydän on oikeaa lihaa ja pumppaa oikeaa verta - siihen asti se on tunteeton kuin se paperi jolle se on piirretty..