Epoche
Satusetä
41 viestiä

#1 kirjoitettu 01.11.2009 04:13

Otan esiin kynän ja paperin, sammutan valot. Kytken virrat päälle sähkötakkaan ja sähköakvaarioon. Laitan valaanlaulua taustalle soimaan. Tyhjennän mieleni, tyhjennän olueni. Raapasen kourallisen lääkkeitä ja noin 20 lisäolutta. Nautiskelen huumehista. Pissaan vaatekaappiin. Soittelen hävyttömiä puheluita exille. Itken, oksennan ja paskannan housuuni. Vaihdan housuni, menen lähibaariin. Tappelen, otan turpaani ja vuodan kuin sika jota on pistetty.
Nostan taksirahaa jorvin aulasta, matkustan takaisin lähikapakkaan. Örisen ja uhkailen, sammun pöytään. Poliisit herättävät minut, antavat vyöni ja kengän nauhat takaisin. Hyppään dösään joka vie minut väärään suuntaan. Teen saman toiseen suuntaan. Avaan oveni vara-avaimellani, jonka hain kaverin maustehyllystä kun omiani en löytänyt enää. Litslätsään keittiöön sammuttamaan hanan, mietin hetken mikä on huoltomiehen numero johon vesivahingosta pitäisi soittaa. Etsin kännykkääni turhaan. Otan jääkaappilämpimän oluen, avaan sen ja huuhdon pölyt kurkustani. Maksan sähkölaskun, yhtäkkiä kuulen omituista meteliä korvissani - on kuin valaita kidutettaisiin. Avaan lääkekaapin, nappaan kourallisen unohdusta ja anteeksiantoa. Huomaan pöydällä olevan lapun, johon olen huteralla käsialalla kirjoittanut: "Jos näet, olet. Jos olet ja et näe, mikä olet?" Taidan tarvita yskänlääkettä. Nautin muutamat oluet virkistääkseni muistiani.
Herään läheisestä ojasta, kohottaudun kurasta - konttaan kotia kohti. Avaan oveni, lattiaan on maalattu spraymaalilla iso penis. Raaputan hieman päätäni, avaan oluen pohtiessani eilistä iltaa. Sammutan valaan laulun koska se sattuu päähäni. Olen hämilläni, otan kynän anuksestani pois. Taskustani löydän paperilapun jossa lukee: "kolmen minuutin päässä forssasta olet melkein jupiterissa, ellei käänteinen negaatio suhtaudu kielteisesti pinta-alan määräämään koordinaattien vääristymään painovoiman neliön vaikutuksen kaltaisesta tilasta." Sytytän savukkeen, tilaan pizzan. Nautin hieman päihteitä.
Herään ovikelloon. Makaan lattialla kääriytyneenä märkään mattoon. Purkaudun matosta ja avaan oven. Turkkilaisen näköinen, hajuinen ja puheen perusteella myös maalainen henkilö ojentaa pahvista laatikkoa. Hän kysyy: "Sinähän tilasit plutoniumia 300 grammaa?" Hämmennyksissäni lasken alleni, kuvittelen olevani jossain muualla. Tuijotan tyhjyyteen reagoimatta ärsykkeisiin kunnes pahvitukka poistuu näköpiiristäni. Suljen oven, istahdan eteisen lattialle. Tuijotan suljettua ovea kunnes sitä ei enää ole. Määrään todellisuuden muuttuvan tahtoni mukaan, nautin toisen lapun. Huuhdon kitkerän maun nielustani oluella. Yritän hirttää itseäni kitaran kieleen, mutta en löydä kaulaani. Tunnen pientä paniikkia koska uskon pian hukkaavani muitakin kehoni osia, toisaalta en ole ollenkaan varma että kehooni on koskaan kuulunut osia. Suurella vaivalla kohottaudun lähikuppilaan, örisen tuntemattomille.
Herään jorvista, tällä kertaa ovi ei aukea. Lattialla on patja ja nurkassa pönttö, muita huonekaluja ei ole. Käsieni liikekykyä on rajoitettu eräänlaisella paidalla. Istun lattialle odottamaan tulevaa.
Ovi aukeaa, tuima hoitsu astuu sisään. Se painaa neulan käsivarteeni, kuulemma tarvitsen nyt kemiallista unta. Olen ilmeisesti vankina itseni rakentamassa vankilassa, joka on olemassa vain päässäni. Näitä asioita pohtiessani, tajuntani hämärtyy - tästä taitaa alkaa syvä ystävyys. Opiaattien harhomassa mielessäni leijun unen ja todellisuuden rajamailla. Koen onnen hetkiä, epätoivoa sekä suoranaista pakokauhua. Kipua en tunne, en myöskään rakkautta - en kaipuuta mihinkään. Tunnen olevani kotona, suljettuna suljettujen unelmien osastolle. Hetki hetkeltä mieleni kirkastuu, kun yksi aine syrjäyttää muut aivoissani pesää tehneet.
Ehkä joskus vapina lakkaa, ehkä jonain päivänä en itke hehkulampun valon kauneuden takia - ehkä jonain päivänä vielä löydän itseni..Siihen asti istun vaippoineni kylmällä betonilattialla, puhuen olennolle jonka vain itse näen. Tiistaisin sen nimi on itsetunto, torstaisin itsesääli. Maanantaisin se esittäytyy nimellä luottamuspula, lauantaisin taas nimellä vainoharha. Useimpina keskiviikkoina keskustelen yömyöhään riippuvuuden kanssa, perjantaisin vuorossa on kärsimys. Sunnuntaisin ystäväni esittäytyy masennuksen muodossa. Mutta jokaisen kuukauden nimi on katumus, jokainen vuosi menetys - jokainen kyynel liikaa..