Mikseri.net

#2 kirjoitettu 08.10.2009 18:38

Pohjoinen

Missä minä olen?
Kuka minä olen?
Miksi lumi allani on punaista?
Palelen.

Ympärilläni oleva valkoisen peittämä pelto hohkaa harmaata taivasta vasten. Jalanäljet johtavat siihen kohtaan, jossa minä seison. Lumeen painautuneessa suuressa jäljessä on verta. Pelkään, että olen tehnyt jotain kauheaa, mutta kenelle? Miksi? Collegehousujeni taskut ovat tyhjät, ja päälläni on t-paita. Siinä on verta, kuten käsissänikin. Seuraan jälkiäni.

Alkaa sataa lunta. Suuret lumihiutaleet sulavat iholleni lähestyessäni taloa, jossa on ovi auki ja valot päällä. Sisältä kuuluu itkua. Nähdessäni itkevän naisen palautuu kaikki mieleeni. Minun on löydettävä haavoittunut mies, ja vietävä päätökseen se, minkä saatana aloitinkin.

#3 kirjoitettu 08.10.2009 19:59

Pohjoisen ihmemaa

"Mä vaan sanon, että se on suomalaisten oma keksintö, että Joulupukki tulee Korvatunturilta." sanoo viereisessä pöydässä istuva nainen toiselle pöydän miehistä, ja ottaa uuden huikan kolmen euron oluttuopistaan.
"Se o ihan fakta, että Joulupukki tulee alunperin Suomesta. Hollywood o vaa vetäny kaikki vitu Pohjoisnavat siihe mukaa, ku jenkit ei tiiä mikä Korvatunturi o." mies vastaa juopuneella äänellä.
"Vitut. Väitäksä tosissas, että Joulupukki on suomalainen keksintö?" nainen kommentoi.
"En mä sitä väitä. Mä vaan sanon, että alunperin on päätetty, että se tulee Suomesta."
"Toi o iha vitu retardi väite. Miks joku muu maa ois päättäny, että se tulee Korvatunturilta?"
"Seuraavaks sanot varmaa, että porot tulee Puolasta. Mitä vittuu sä teet tääl, jos Suomi o su mielest nii paska maa?"
Pöydän toinen mies astuu keskusteluun mukaan. Hän katsoo turhautuneena vieressään istuvaa miestä ja kysyy "Mitä vittua sä tiedät poroista tai Korvatunturista? Lähimpää poroon on yhtä pitkä matka ku Puolaan. Sä asut vittu Stadissa. Tääl lumiki tulee vasta tammikuussa ja sulaa jo helmikuussa."

Harhaannun keskustelusta johtuen karaokeen eksyneestä parikymppisestä miehestä, joka laulaa George Michaelin Faithia nuotin vierestä epävireisen juopuneella äänellä. Katson vasemmalleni, jossa mies kysyy kaveriltaan vahvasti suomalaisittain murtaen "Did you know this is the oldest bar in Helsinki, or Stadi as we call Helsinki in Finnish?"
Loput keskustelusta peittyy hälinään. Takanani sijaitsevassa pöydässä keski-ikäinen nainen kysyy parikymppiseltä mieheltä "Säkö näitä ulkomaalaisia tuot tänne?"
"No, me tullaan joskus tän duuniporukan kaa tänne."
"Aijaa. Ei siis, että mulla ois mitää ulkomaalaisii vastaa. Mun naapuris asuu venäläisii ja alakerras mustalaisii."

Juon olueni loppuun yksin, ja poistun. Viisikymppisenä on jo liian vaikea tutustua uusiin ihmisiin.
Ainakin Kalliossa, tässä pohjoisen ihmemaassa.

#4 kirjoitettu 12.10.2009 21:02 Muok:18.10.2009 12:26

Sudet ulvovat yön pimeydessä tuntuu siltä, kun valoa ei tulisi mistään katseeni on kuollut nään vain pelkkää valkoista, jonka päällä minä kävelen. Se on lunta... SE ON LUNTA! Viisaat Esi-Isäni olivat opettaneet minua tekemään kaikkea lumella ja sen miten tämä pohjoisen viima ja kylmyys voitetaan. Nyt he ovat poissa heistä ei ole jäljellä enää kuin vain tuhkaa ja mätänevät luurangot. Minulla oli myös vaimo ja lapsi, olin silloin onnellinen mies täynnä elämän riemua.

Joskus 10 vuotta sitten he lähtivät patikoimaan jonnekin eivätkä ikinä palaneet pelkäsin pahinta mitä oli sattunut parin kilometrin päästä talostani löysin verta lumesta polvistuin siinä ja itkin viimeistä kertaa. Nyt olen yksin elävä erakko jonka paras ystävä on viina ja tupakka, johon myös lisänä kuuluu kannabis. Suruni välittyy sydämestä suureksi vihaksi. Mieleni tekee huutaa: VIHAAN TÄTÄ SAATANAN MAAILMAA VIHAAN KYLMÄÄ ANTAKAA MINUN TAPPAA ITSENI! Juon viimeisen tipan kossusta ja lähden Kuusamoon. Tunteeni ovat jo kuolleet en enää välitä mistään vaan jatkan matkaani hukutan suruni viinaan ja astun harhaan.

Saavun päätielle, josta matkaan suoraan kapakkaan minne lyhin tie vie. Mietin samalla minkälainen poikani olisi nykyisin, jos hän olisi eläisi vielä. Hän olisi varmana töissä käyvä onnellinen mies jolla on monta lasta jo... MUTTA EI ÄLÄ ELÄ HAAVEESSA MINUN PITÄÄ KUOLLA JUMALA ON HYLÄNNYT MINUT! JUMALA VIHAA MEITÄ KAIKKIA!!!! Mutta nyt nykyaikaan huomaan itseni lähellä baarin ovea. Mutta loppua kohden muistan, että minulla on elinikäinen porttikielto lähden jonosta pois menen istumaan lähimmälle penkille, mutta kun penkkiä ei tunnut löytyvän niin istun keskelle tietä ja odotan pitkään ja hartaasti. odotan... odotan... odotan ja odotan. mitään ei tapahdu tämä ei mielytä minua haluan että se kävisi nopeasti. Yhtäkkiä kuulen jonkun jonkun puhuvan minulle. käännyn katsoakseni taakseni. Nään valkoisen valon josta erottuu jokin hahmo. Hahmo ojentaa minulle kätensä yritän tarttua siihen lopulta saan otteen. ruumiini menee turtaksi mitä minulle tapahtuu! Lopulta tajuan nyt on minun aikani lähteä. näin komean taloni ennenaikaan joka lepää Halti tunturin sylissä elämä päättyy aikanaan pohjoinen on kauniimillaan talvella kaikki pätee kaikki pätee


Ps. Toivottavasti tämä kelpaa tähän kilpailuun.

Korjasin kirjoitusvirheitä

#5 kirjoitettu 13.10.2009 23:38 Muok:13.10.2009 23:55

Pohjoinen - Maa kierojen Jumalten

Olin ollut Asgardin rajaseuduilla samoamassa koko päivän ja suuren osan illasta. Pohjaton olutsarveni oli jo menettänyt huomattavan määrän sisällöstään, enkä ollut tavannut yhtään jättiläistä. Olin tylsistynyt, päätin kääntää patikkani takaisin kohti Valhallaa. Pystyin jo mielessäni haistamaan tämänpäiväisen Heiðrún lihapatojen tuoksun, ja olin kiinnostunut kuulemaan miten uusien Einherjarien koulutus sujui. Viime aikoina oli kuollut niin luokattomia sotilaita, että olin huolissani Ragnarökistä - voisimmeko voittaa? Sen tulisimme tietämään, kunhan Fenrir kasvaisi tarpeeksi isoksi ylettääkseen nielemään auringon. Näissä ajatuksissani samosin eteenpäin, kun äkkiä - laskevan auringon suunnasta, lähestyi kaksi korppia. Kumma että ne ovat näin myöhään vielä ulkona, yleensä ne palaavat paljon ennen illallisaikaa päivittäiseltä kierrokseltaan Midgardissa.

Huginn laskeutui oikealle ja Muninn vasemmalle hartialleni. Kysyin heiltä: "Mitä te täällä teette, ette kai karkumatkalla ole kuten Odin aina pelkää teidän olevan?"
"Emme ole, tuomme uutisia Valhallasta." Tokaisi Huginn.
"Ole emme ei, synkkiä tapahtunut on - niistä tuomme, uutisia." Jatkoi kuin kaikuna Muninn.
En koskaan ollut pitänyt Muninnin tavasta puhua, vaikka se edustikin kaksikon muistia, niin ei kaikkea tarvitsisi toistaa: "No kakaiskaa ulos, ja nopeasti - minun on nälkä." Jyrähdin.
"Rakkaasta vaimostasi kerromme, Freyjasta." Kertoi Huginn.
"Freyja, vaimosi rakas, kielissä surman makaa." Selvensi Muninn.
"Mitä PEIJAKKAAN salpietaria te sanoitte! Onko se Ragnarök?" Huusin äkeissäni.
"Ei ole Ragnarök, Odinista on kyse. Hän on tullut hulluksi!" Raakkui Huginn.
"Hulluksi tullut on, mustasukkaiseksi Odin tullut on - hulluksi." Toisti Muninn.
Jo ennen viimeisten tavujen kaikujen sammumista juoksin, valtavasti loikin, kohti Valhallaa.

Matkalla sain jonkinlaisen, vaikkakin Muninnin ansiosta raivostuttavan hitaan, selityksen tapahtumien kulusta. Odin oli hieman liikaa viiniä maisteltuaan (olin monasti sanonut sille partasuulle, että söisi välillä eikä vain ruokkisi niitä raihnaisia susiaan - Geria ja Frekia, ei jumalakaan pelkällä viinillä elä!), hoiperrellut Freyjan makuukammariin jossa tämä harjasi hiuksiaan. Siellä Odin oli ehdotellut sopimattomia, Freyjan suututtua, oli Odin pistänyt häntä miekalla - samalla lausuen loitsun joka purkaa kuolemattomuuden säännön Valhallassa. Nyt rakas vaimoni makasi kenties kuolevana kylmällä kivilattialla, veri rinnastaan hidastuvaan tahtiin pulputen. Tämän minä kostaisin, minä KOSTAISIN! Niin totta kuin nimeni on Thor, minä iskisin maahan kaikki - kaikella ukkosenjumalan raivollani! Antaisin Mjöllnirini tehdä sitä mitä se tekee, ukkosen raivo ja salamoiden välke tulisi kalpenemaan raivoni rinnalla.

Portti murtui kuin risu satojen kilojen painoisen vihastuneen ruhoni alla, soihdut seinillä lepattivat yllättävässä ulkoilman puhurissa, näin punaista. Marssin eteenpäin hölmistyneistä katseista välittämättä. Aesirien makuutiloihin johtavalla käytävällä eteeni asettyi Týr, verenpunaisena sykkivän vihani läpi kuulin hänen äänensä: "Thor, olet selvästi raivoissasi - taas. Temperamettisi kuohuu aina yli, kerro mikä on hätänä?"
"Sinä yksikätinen rääpäle joka itseäsi kaksintaistelijaksi kutsut, joka ei Fenrirille pärjännyt, missä sinä olit kun kamaluuksia tapahtui? Viihdyttämässä Valkyyrioita, riettailemassa iljettävän kädettömästi?" Huusin hänelle raivoissani.
"En tiedä mitä luulet tapahtuneen, mutta tästä et etene ennenkuin annat selityksen käytöksellesi." Vinkui säälittävä käsipuoli.
Annoin Mjöllnirille puheenvuoron, Týrin verinen raatoi valui seinää pitkin alas. Jatkoin matkaani kohti Odinin kammioita.

Repäisin oven saranoiltaan ja astuin Odinin kamariin, siellä hän istui itseään täynnä pelaamassa šakkia itseään vastaan. Kävelin hänen luokseen ja kaadoin pelilaudan, nappulat mustat ja valkoiset, levisivät ympäri lattiaa. Huusin hänelle: "Sinä saastainen yksisilmäinen juoppo, mistä sinä minut näin palkitsit? Siitäkö kun puolestasi taistelin Hrungniria vastaan, kun ensin olit viinipäissäsi hävinnyt vedon hänelle ja päästänyt saastaisen jötunnin - saastaisen jättiläisen Valhallaan!?"
"Mutta Thor, jokin selvästi painaa mieltäsi. Kerro minulle." Alentuvasti lausui Odin.
"Sinä likaisen huoran ikivanha penikka! Miten kehtaat esittää tietämätöntä, haisevat korppisi kertoivat minulle mitä tapahtui. Ja millä oikeudella loitsit loitsun, jota ikinä ei ole lupa Valhallan seinien sisällä loitsia?"
"Mutta en tied.." Yritti vielä Odin.
"Puheet on puhuttu, sanat lausuttu. Lauseet päättyneet pisteeseen, nyt puhuu Ukkosenpojan vasara - Mjöllnir!" Keskeytin hänet sokeassa raivossani. Vasarani upposi kahvaan asti hänen hauraaseen, puolisokeaan päähänsä. Vasta sitten kuulin hiljemmän, sananvaihtomme peittämän äänen takaani.

Kuin jäiset pisarat, upposivat nyyhkytysten tahdittamat sanat vihdoin tajuntaani.
"Thor! Mitä sinä olet tehnyt?" Nyyhkytti Freyja.
Käännyin ympäri hitaasti, annoin Mjöllnirin tippua kädestäni lattialle - josta se tietenkin palasi käteeni itsekseen. Näin vaimoni, rakkaan Freyjani edessäni - elossa, vahingoittumattomana. En ymmärtänyt mitään, sopersin hämmennystäni: "Mu-mu-mutta rakas, et olekkaan kuollut?"
"En tietenkään ole, sinä aivoton raivohullu! Olet tuhonnut kaiken, Odin on kuollut!" Huusi vaimoni.
"Mutta korpit, n-ne kertoivat.." Yritin järkeillä tapahtumia.
"Voi Thor, etkö muista että osaan muuttaa muotoani?" Se oli Loki.
"Eikä Odin sitä loitsua lausunut, se olin minä. Eikö ollutkin hauska käytännön pila?" Hän jatkoi hihittäen itsekseen.
"Ei omena pudonnut kauas vanhempieni puusta, jättiläs Fárbautian ja jättilätär Laufeyn. Kuvittelitko ikinä, että antaisin anteeksi mitä olette kansalleni tehneet?" Ilkkuva ääni varjoista jatkoi.
"Olen muuten purkanut lumouksen, sinun ei kannata edes harkita vastaamista Mjöllnirilläsi. Olen kostoni saanut, nyt poistun omieni pariin. Pian koittaa Ragnarök, olen vapauttanut Fenrir suden kahleistaan. Ja ilman Odinia teillä ei ole mitään mahdollisuutta, koko Midgard vajoaa pimeyteen." Se sama ilkkuva ääni jatkoi kadotessaan syvemmälle pimeyteen.

Laskin pääni, osittain häpeästä, osittain epätoivosta. Tunsin käden olallani, se oli vaimoni joka puhui: "Elä muserru, ei kaikkea ole vielä menetetty. Meillä on vielä toisemme, kaikki toivo ei ole menn.."
"Toivo on kuollut! Etkö kuule miten Fenrir ulvoo, Ragnarök on täällä - ja se on kaikki minun syyni!" Keskeytin vaimoni tylysti.
"Tästä eteenpäin on vain ikipimeys, verentahrimat miekat lyövät soturiemme läpi - jättiläiset tallovat kuolleet ruumiimme maahan." Tarkensin.
Ja huoneen pimeästä nurkasta, kahdesta häkistä jotka roikkuivat katosta, kuuluivat ilkkuvat - raakkuvat äänet: "Kaikki toivo mennyt on, itsehillintä riittänyt ei." Se oli Huginn.
"Riittänyt ei, mustasukkaisuus voiton vei - hullu ei ollutkaan Odin vaan Thor." Se oli kaiku, Muninn.

..-..


Epoche muokkasi viestiä 23:48 13.10.2009

Toivottavasti kelpaa, pohjoisesta ei itselleni muuta tullut mieleen. Valitan epätarkkuuksia nimien kirjoitusasussa, käytin taustatietojen tarkastamiseen n. puolituntia googlea. Ja valitan jos joku pahastuu jumalpilkkaisesta osuudesta, jossa Freyja muka on Thorin vaimo - mutta tarvitsin avioparin, eikä tämä pakanallinen tarusto kunnostaudu romantiikassa. Hieman jälkilukemisen jälkeen olisin halunnut lisäillä selvennyksiä, mutta en tee koska tahdoin saada valmista ennen kasipäkkini loppumista.

#6 kirjoitettu 15.10.2009 11:06

Pohjoinen ulottuvuus

Kävipäs tässä aivan viime viikolla sillä tavalla, että Paavo väyrynen oli presidentti Urho Kaleva Kekkosen luona Tamminiemessä saunomassa. No perkele! Kaikkihan meni aivan hyvin kunnes Paavo sitten hieman liiankin vilkkaana miehenä otti puheeksi pohjoisen ulottuvuuden. Kekkoselta sitten alkoi pikkuhiljaa paalaa käämi, kun Paavo taas höpötti tästä omasta lempilapsestaan ja pudotteli hienoa knoppitietoutta baltian maiden ja luoteisvenäjän kulttuurisista yhtäläisyyksistä pohjois-suomen kanssa. Jotta tämä ei vielä ollut tarpeeksi, niin meni Paavo sitten mainitsemaan Pohjantähti opistonsa ja leveilemään saavutuksillaan.

”VITUN HOMO PERKELE HUORANPENIKKA KUSIPÄÄ!”, huudahti Urho järjettömän kovalla äänellä, miltei herättäen Taneli Kekkosenkin.

Paavo jäi tyypilliseen tapaansa pelästyneenä suu auki tuijottamaan Kekkosen höyryäviä kasvoja. Kekkonen tuijotti syvään Väyrystä silmiin ja kiskaisi yhdellä pitkällä huikalla puoli lekallista juuri avatusta pöytäviinastaan. Pullon kolahdettua pöytään syntyi syvä hiljaisuus. Paavo tiesi, että ei vittu perkele olisi taas pitänyt alkaa aukoa leipäläpeä Kekkosen kuullen asioista joita ei ollut vielä edes tapahtunut. Eikä edes tapahtuisikaan, kuin vasta Kekkosen kuoleman jälkeen. Nyt oli myöhäistä. Kekkosta vitutti ja vitutti muuten näin meidän kesken melkoisen paljon. Hänen ei edes tarvinnut haukkua lyttyyn tuota pohjoisen ulottuvuuden turhaa byrokraattista rahareikää, sillä Paavo tiesi aivan hyvin itsekin että se oli tekaistu vain symboliseksi tavaksi vastustaa Euroopan unionia ja pönkittämään hänen omaa pohjantähti opistoaan. Väyryselle ei ollut pätkääkään epäselvää kuinka Kekkonen inhosi hänen tapaansa kehuskella etukäteen vasta 17 vuoden päästä perustettavalla opistolla.

”POLVILLESI RUNKKARI HOMO!”, karjui Kekkonen niin kovaa, että olisipa siinä hotakassa Taneli Kekkonenkin lopultakin herännyt Huvilan puolella, jos ei olisi ollut jo aikaa sitten sammuneena vierashuoneen lattialla.

Ei auttanut Paavonkaan muuta kuin taas kerran käydä polvilleen ja ottaa Urholta suihin oikein kunnolla. Mulkuttaa koko lasti poskeensa ja nielaista kaikki hymyillen. Senpä jälkeen ei ole muuten Paavokaan maininnut pohjantähti opistoa edes kerran kertaa nimeltä, ennekuin toki vasta vuonna 1998 kun opisto sitten lopulta avattiin.

#7 kirjoitettu 17.10.2009 14:40

Ylhäällä

Pe 6.11.2009 klo 12.36

– Moi äiti.
– No moikka, kulta! Miten on päivä menny?
– Ihan hyvin.
– Sehän on kiva kuulla. Kuule, mulla olis isälle asiaa. Antaisitko kännykän sille?
– Emmää voi.
– Jaa, mikset?
– Se on ylhäällä.
– Ai vintillä? No mää soitan sit myöhemmin.

Klo 13.03

- Moi?
- No äiti täällä taas, moikka! Joko isä on tullu alas?
- Ei.
- Jaa. Se taitaa taas kattella niitä vanhoja valokuvia. Muistaisitko kertoa isälle, että mää oon soitellu. Kerro sille että äitillä olis asiaa.
- Joo. Onko se tosi tosi tärkeetä?
- On se, se on tosi huippusalaisen tärkeetä. Kerro sille niin kun se tulee alas.
- Okei! Moikka!

Klo 14.34

- Minä.
- No moikka, Pauli. Äiti täällä taas. Eikö se isä ole vieläkään tullut alas?
- No ei, tyhmä. Se olis sit soittanu sulle.
- Ei toista saa nimitellä, se on tuhmaa.
- Anteeks…
- Ei se mitään, kun pyysit anteeksi. Kuule, minun on nyt pakko mennä kaupoille. Mutta jos isää ei vieläkään näy vähään aikaan niin soitatko sitten mulle, jooko?
- Joo.
- Muistatko miten mulle soitettiin?
- Joo, tai no en. Jotain mää muistan.
- Painat kolmosta ja sitten luurin kuvaa. Muistatko mikä on kolmonen?
- Se on se kiemurtelevan madon näköinen.
- Joo, just se. Jos isää ei näy, niin soita mulle. Jooko?
- Okei.

Klo 15.35

- Helena.
- Moi äiti.
- No moikka! Eikö isää vieläkään näy?
- Ei, kun se on vieläkin ylhäällä.
- Mikä kumma sitä miestä nyt oikein vaivaa? Oletko syönyt jo?
- En oo, mutta isä jätti mulle ison padallisen makaroonilaatikkoo. Mää tykkään siitä, se on tosi hyvää.
- Hetkinen, isä jätti sulle ruokaa? Mutta hänhän on vintillä, eikö?
- Ei kun se on ylhäällä.
- Missä ylhäällä?
- Emmää tiedä. Se näytti pallosta mulle jonkun paikan ja se on Suomen ylhäällä.
- Suomen ylhäällä? Ettei isäsi vain tarkoittanut Lappia?
- Joo, se se oli. Emmää muista sen paikan nimee, mut se on tosi ylhäällä.
- Puhuko sun isäs tarkemmin mitä se aikoo tehdä?
- Joo, se sano menevänsä kalastaan tosi isoja lohia. Määkin olisin halunnu mennä mukaan, mut se sano ettei se voi ottaa mua. Sit se teki mulle ruokaa ja lähti sinne.

Klo 15.45

- Tampereen poliisilaitoksella, päivää.
- Helena Virtakoski täällä. Mieheni on kadonnut.
- Jaaha, ja koskas tämä tapahtui?
- En tiedä, luultavasti tänään aamupäivällä.
- Siinä tapauksessa emme voi vielä auttaa. Jos kyseessä on aikuinen, häntä ei voi ilmoittaa kadonneeksi, vasta kun vuorokausi on mennyt.
- Mutta kun mieheni jätti yhteisen poikamme yksin kotiin ja lähti tietääkseni Lappiin. Niin ainakin ymmärsin. Sitä paitsi mieheni on masentunut ja käyttäytyy itsetuhoisesti. Pelkään hänen puolestaan.
- Ilmoittiko hän itse menevänsä Lappiin?
- Ei, mutta poikani sanoi, että hän oli sanonut menevänsä sinne.
- Hyvä on. Mutta odotelkaa nyt vielä pari tuntia. Oletteko te soittaneet hänelle?
- En pysty, sillä hän ei ottanut kännykkäänsä mukaan.
- Hmm… No noudattakaa käskyäni ja odottakaa vielä pari tuntia, jos hän vaikka soittaisi jostain matkan varrelta.
- Hyvä on. Mutta entä jos hän ei soita? Voinko sitten ilmoittaa hänet kadonneeksi?
- Katsotaan sitä sitten. Anteeksi, mutta meillä täällä on hieman kiirettä, täytyy lopettaa tämä puhelu. Rouva, älkää pelätkö. Tuskin tässä mitään on tapahtunut. Ei mitään hätää.

Klo 17.45

- Tampereen poliisi.
- Helena Virtakoski täällä taas, hei.
- Hei. Mitähän asianne koski?
- Mieheni on kadonnut jonnekin Lappiin.
- Niinhän ne tuppaavat tekemään.
- Anteeksi mitä? Tämä ei ole naurun asia!
- Ei, ei olekaan. Olet aivan oikeassa. Tarkoitin vain, että tähän aikaan katoamisia ilmoitetaan jatkuvasti. Miehet ovat kyllästyneitä elämäänsä ja lähtevät ryypiskelemään jonnekin vähäksi aikaa, kunnes ovat saaneet siitä tarpeekseen ja tulevat takaisin kotiin.
- Oliko tuon tarkoitus rauhoittaa minua? Haluatko että teen valituksen teistä?
- Ei, ei. Anteeksi. Minä olen hieman väsynyt. Tosin mainitsemani asia on silti totta. Tekö soititte pari tuntia sitten?
- Kyllä, ettekä te silloinkaan ottaneet minua vakavasti. Mieheni on masentunut, itsetuhoinen, jättänyt lapsemme yksin kotiin moneksi tunniksi ja lähtenyt Lappiin.
- Asutteko te yhdessä?
- Emme, erosimme toissa vuonna. Meillä on yhteishuoltajuus.
- Kuinka vanha lapsenne on?
- Neljävuotias. Mutta viis siitä, minä haluan että etsitte mieheni ennen kuin on liian myöhäistä.
- Onko miehenne kadonnut ennenkin?
- Ei, ei ole. Mutta hän on yrittänyt itsemurhaa monesti.
- Millaiset hänen vaatteensa olivat kun hän lähti?
- En tiedä, pitää kysyä lapseltamme.
- Selvä, odotan.
- No niin, kovin tarkkaa selostusta en saanut. Mutta hänellä oli vihreät housut ja kahiseva takki.
- Ilmeisesti kalastusvaatteet?
- Varmaankin, mietin sitä samaa. Mutta hän ei ottanut kalastusvälineitä mukaansa. Ne ovat kaikki täällä.
- Aha. Kertoisitteko hänen koko nimensä ja tuntomerkit?
- Pasi Olavi Virtakoski. Hän on 175 cm pitkä, normaalikokoinen. Siniset silmät. Hiukset ovat siilit ja vaaleat.
- Onko mitään erityistuntomerkkejä? Onko hänellä silmälasit, tatuointeja tai jotain muuta vastaavaa?
- Mieheni on ihan tavallisen näköinen… Eipäs kun hänellä on itse asiassa iso luomi leuan alapuolella. Olen sanonut hänelle, että ehkä se pitäisi leikata pois ettei hän sairastu.
- Milloin hän on syntynyt?
- 6.11.1979. Herranjumala! En edes muistanut että hänellä on syntymäpäivä tänään!
- Tuo on hyvin tärkeä tieto. En tahdo huolestuttaa teitä, mutta aika moni 30 vuotta täyttävä ahdistuu tulevasta merkkipäivästään. Se on ihan normaalia.
- Totta kai minä huolestun!
- Niin… Onko hänellä jokin kulkuväline?
- Hänellä on joku vanha keltainen Volvo. En muista sen rekkaria.
- Ei se mitään, eiköhän se täältä käsin selviä. Oliko jotain muuta?
- Kyllä. Hän otti kiväärin mukaansa.
- Ehkäpä hän lähti hirvimetsälle?
- Hän ei ikinä tekisi sitä, hän vihaa eläinten tappamista. Hän on vegaani.
- Ahaa. No osaatteko te sanoa muuta syytä sille?
- Ai kiväärin mukaan ottamiselle? En mitään muuta kuin itsemurhan.
- Ei asiat ole aina niin kuin miltä ne näyttävät, rouva.
- Eivät niin, tiedän sen kyllä. Mutta en helkkari vie keksi mitään muuta syytä. Ellei sitten… herrajumala. Ei, tämä ei voi olla todellista…
- Rouva, mistä te puhutte. Rouva? Puhukaa minulle!

11.11.2009

- Hyi vittu.
- No mitä, Emppu?
- Tässä lehdessä sanotaan, et joku mies on tappanu omat vanhempansa ja siinä sivussa pari ohikulkijaa.
- Miks?
- Ei tässä sanota muuta kuin et se halus tappaa vanhempansa siks, mitä ne oli sille joskus tehny.
- Just. Katuuko se edes?
- Katuu se niitä ohikulkijoita.
- Ai niitä vaan? Ihan sairas tyyppi. Miten voi samaan aikaan tappaa ja katua vain osaa niistä?
- Emmä tiedä. Kyllä sille varmaan jokin selitys on.
- No mää voin sen verran kertoa, et ei se vain voi olla mahdollista. Joko katuu tai ei, mut ei siltä väliltä.
- Tiekkö toi on aika mustavalkoista ajattelua, Riina.
- Whatever… Hei, mitä ohjelmaa telkasta nyt tulee?
- Kolmoselta tulee kohta CSI.
- Hei siistiä, käännä äkkiä kanavaa!

#8 kirjoitettu 27.10.2009 02:50

Pohjoinen

"Se pitäis halkoja..." Eero katsoo minuun. Katson pois. "Nii laittaa tulet, aamulla viimeksi..." En reagoi. Viime vedoista on aikaa, vituttaa.
Eero lähtee hakemaan halkoja, kun en minä mene. Otan nopeasti lompakon kolikkopuolelta nyytiksi käärityn rizlan jonka sisällä on hieman murentuneena vielä noin kuusi milligrammaa. Laitan pienen nokareen ruiskuun ja otan hanasta vettä. Ravistan ruiskua ja vesi muuttuu jauhon väriseksi. Jännitän hauista ja pistän mihin viimeksikin. Vedän ruiskun mäntää taaksepäin, mutta verta ei tule. Löin ohi. Kohta Eero tulee takaisin, nopea pisto millin vasemmalle, mäntä taakse, ruiskuun tulee pisara verta. Mäntä alas. Eero puuskuttaa eteisessä, kolistelee halkoja ovenpieliin, minun raajat valtaa lämmin tunne ja mieli kirkastuu. Käytin tämän hetken yksityisyyttä näin, se pitää täällä käyttää, jos kerrankin on ittekseen, tässä mökissä, runkatakkaan harvemmin ehtii.

"Jos ne verkot nyt...?" kysyn. Eero ei vastaa. Vedän sukat, saappaat, jalkaan, paidan, takin. Ulkona tulee sohjoa naamaan tuulee, vaan minulla on hyvä ja lämmin olo, hyvät vedot. Eero tulee perässä pihalle, eteisessä nostan kiväärin naulaan pois lattialta, miten huolettomasti Ukko jättänyt, äiti olisi vihoissaan. Katson että siinä on täysi lipas ja panos piipussa, Ukko on ollut metillä. Vanha sotilaskivääri, avotähtäin sellainen se on. Ukko ampuu sillä juoksevan hirven sataan metriin, eilenkin 14 piikkisen eikä tarvinut edes lopettaa erikseen. Ukko on taitava ja se vähän hävettää, kun minunkin olisi pitänyt opetella.

Rannassa on vähän jäistä sohjoa jo, kohta tulee jäät. Työnnän veneen vesille ja tarkistan mitä tarvitaan. Eipä juuri mitään, nostetaan verkot pois. Vittumaisempi soutaa tässä tuulessa, mutta vahva olo korvaa sen nyt. Eero on vaisuna, minä puheliaana, pupillit neuloina selitän iänaikuisiani, mitä nyt yleensä, mikä ei Eeroa kiinnosta, jos nyt ei suuremmin vitutakkaan. Yritänhän olla kaverina. Jos tulisi kalaa, hakisin kyliltä huomenna sitruunoita, siikaan.

Järven selällä viimeinen osa aaltoaa, minä soudan, Eero on taitavampi kalamies, nostaa verkot, että osaa sitten pistää ne oikein talteen. Kalaa ei tule yhtäkään, pari särkeä, pari liian pientä siianpoikasta, kaksi muikkua. Niillä ei mitään tee, koira voi sitten tunkiolta hakea, jos tykkää.

Niilon auton äänen kuulee kaukaa, se kiertää järven takaa. Niilolla on tapana ajaa lujaa, niin hän nytkin on ajaa koiran päältä kun vanha rekisteröimätön pajero tulee pihaan. "Ja mitä teijän rauhaan...?" Niilo tervehtii. Eipä meillä mitään. Ei kalaa. Ukko ampui hirven. "Ollaanko sitä ottohommissa...?" no ei vielä. Otettiin me aamulla ryypyt ja noista minun vedoista ei näillä selkosilla kannata mainostaa, ettei tule väärinkäsityksiä. Niilo ottaa pullon ja juo pitkän kulauksen. ojennan käden ja otan itsekin. Mennään sisään ja annetaan Eerollekin. Eero alkaa kertomaan iänikäistä samaa juttuaan siitä miten keskustalaiset herrat yrittivät kerran naapurin isäntää jallittaa etelään edustamaan ja kun ei lähtenyt, lähti Eero ja kusetti koko herrakööriä, joi viinat, söi pitkät illalliset ja tuli puolen vuoden päästä takaisin. Siinä kun edustavat, vaikka omaa paskaansa, mutta ei meitä. Metsätyömaalla oli aina agitaattori, kuin pellen roolissa, sitä se oli, niinä aikoina. Nyt jos Kansan Tahto luetaan jos käsin sattuu, naapuri sen joskus tuo. Eero on kyllä hanakka lukemaan ja kommentoimaan, minä vain lukemaan, Niilosta ei tiedä osaakokaan.

Pöydällä on kolme tyhjää pulloa. Niilo ottaa puolikkaan, käärii sätkän ja kiittää. Minä kiitän myös, viinasta, sitä jää vielä pullo. Eero nojaa pöytään. Syödään norjan lohta pala rieskan kanssa. Pajeron takaputki on poikki, moottori jyrähtää ja minä kiiruhdan kertomaan Niilolle että voi täälläkin nukkua, yöpaikkoja on, ei tarvi humalassa ajaa. Vastaus on se epäselvä murahdus, pajero liikahtaa, väistän ja lönttöstän sisälle.

Vaikutus hiipuu. Otan vähän lääkettä, jos se nostaisi uuteen nousuun. Ei nukuta, ei ole känninen olo. Eero nukkuu pöydässä ja kun aikani olen laulellut vanhoja laulujani siirtyy se vintille nukkumaan, ettei vaan mylvisi vierashuoneen petejä, kun ne äiti laittoi viimeksi jos tulee hienompia vieraita.

Soitan Timolle, että täällä olisi vielä ryypyt jos on menossa ja sattuu samoille selkosille. Timo meinaa että voisi tulla vaikka saman tien, jos kahvit viakka keittäisi ja ehkä ryypyn...? joo, keitän kahvit ja kohta järven takaa kuuluu Timon Lancerin hurina että osaan oottaa, pihalla tupakkia vedellen.
Timo on kännissä, juo kahvit ja piristyy, alkaa halailemaan että kun ollaan ystäviä. Ollaanhan me, mikäpä siinä, "se on hienompi tapa se halailu kuin lyöminen, kun kännissä tekee mieli itseään ilmaista", sanonkin näin ja nauretaan sille. Viimeinen viinapullo aukeaa. En sano että on viimeinen, ei tarvim, juodaan pois, siksihän se on tehty.

Kaadan pullon loput laseihin ja kerron Timolle, että se on nyt loppu tämä juomapuoli. Timo on vaiti ja että se olisi sitten näin, sama, mennä Lancerilla kotia tai nukahtaa siihen sohvalle, mitäpä tästä, "huomenna uusi päivä". "Onko näin totta asia... että viiminen pullo meni?" Timo kysyy ja katsoo tuikeasti. "Nii se on, nii se on... tiiäthän sinä sen laulun? No, viimenen meni, että se on nukkumaan pantava... Ei tässä ou ennää mittään" tuumailen kuin joutessani en oisi muuta keksinyt, enkä keksinytkään. Selvä olo silti.
"Ei tämä sinun viimene pullo ollu, aina sulla on, tallessas piät!" Timon ääni nousee. En minä sitä pelkää, mukava kaveri, mitä nyt vähän joskus öyvää jos sattuu sille tuulelle. "Kyllä se kuule nyt näi on... että tässä se tais olla tämän illan tarjoilu. Sitä ku ei taia saaha täällä päin lissää huutamallakaan" Yritän olla nokkela. "Ja vitun jemmari minä sinusta viinat kyllä haen!" Timo nousee pöydästä ja huutaa. Huutaa ja. Ei huuda nyt. Minulla on pöydän jalassa maila, löin sen maahan, päähän.
Hirveä pelko, Eero ei herää, niin se on saanu ittensä sammuksiin vaikka luulin huutoihin nousevan edes. Timo on iso mies, kahta metriä lähemmäs ja kilot menee reippaasti... Vahva ku helevetti, en minä sille pärjää, kohta se nousee, sitten minä saan selkään niin saatanasti että siinä on näkemistä... voi vittu miten tämä näin meni... vitun vitun vittu.
Timo köhii verta, tulee kai tajuihinsa. Nousee kohta. Ukin kivääri, naulasta käteen, hieno voiman tunne, nyt minua ei kukaan voita, Timo nousee polvilleen, mutta minä... miksi vitussa... Lattialla on kai kallon sirpaleita tai jotain ja sotku, Timolta puuttuu kasvoja.
Laitan siihen muovipusseja ja haen liiterista isompia apulantamuoveja, saan niillä raahattua eteiseen, siitä portaita, pihan poikki liiterin eteen.

Näen itseni ulkopuolelta, kaukaa taivaasta, kahvittelemassa ja tupakoimassa ja Timon ruumiin liiterin edessä ja verestä sotkuisen pihan ja siivotun keittiön ja kiväärin jonka latingista puuttuu panos, taas naulassa valmiina.

Soitan Mikolle, en muihinkaan voi luottaa. Mikko herää vaikka luulin etten saisi kiinni ennen aamua.Mikko pitää humalaisen hourailuna, sanon että heti kun ehtii niin tulla ja ottaa matkaan lapiot, vaatetta hyvin ja minä maksan bensat ja vielä päälle, jos sovitaan, jos se sopii... Ei sitä voi puhelimessa sanoa. Aika lentää ja Mikko istuu keittiössä, silmät suurina, ei väsyneenä, miksi pihalla lumi on veressä? Onko jotain sattunut? Soitetaanko ambulanssi, poliisi tai äiti? Ei soiteta, ei auta enää. Nyt pitää tehdä vain mitä voi, että hommat sujuisi. 200 euroa, olet hiljaa ja lähetään suolle, kaivetaan sinne, vetiseen kohtaan ja kauas tiestä, toiselle reunalle. minun suunnitelma. Ensin me vedetään vedot, että ollaan skarppina, että auto pysyy tiellä. Mikko väsää jotain heinää meille, poltellaan, se rauhoittaa.

Eero ei mahdu oikein millään Golfin takakonttiin. pitää ottaa takapenkille ja siinä on sitten auto sotkussa, saatana, Apulantapaketeista ei ole apua, kuin liikuttelussa lumen päällä, liukuu liukkaasti kun vedetään. Aamu alkaa sarastaa, kun päästään suolle. ei ole iso homam vetää ohuessa lumessa apulantasäkissä miestä kahdestaan. Suon perälle näkee tieltä, mutta kuka täällä ajaa. Ja matkaakin on, mitä lie, kaksi, kolme kilometriä.... kaivetaan nyt tähän. Kaivetaan ja saadaan siihen, jotenkin. Ei mahdu jalat, kaivetään vähän lisää. turpeet päälle. Kyllähän se näkyy, jos sattuu paikalle ja arvaa... mutta kuka tähän nyt sattuu, vähään aikaan... Mikkokin nousee, tupakoidaan ja hymyillään. Kyllä tämä tästä, sattuuhan sitä, "Savotassa sattuu" sen sanonan sanon ja naurahdetaan sille makea savu suussa.

Tiistaina poliisi tekee kotietsinnän. Auton sisätilat kuuluu kotietsinnän piiriin. Mikon Golf, takapenkin tahrat.

No, "savotassa sattuu".

#9 kirjoitettu 03.11.2009 10:22

Pohjoinen, perkele

Lumi. Tuo valkoinen paska. Oikea kenkäni on hieman risa, jonka takia tuo hyytävä hyhmä pääsee kastelemaan sukkani ja tekemään oloni entistäkin kurjemmaksi. Vasemman käteni luonnollisena jatkeena roikkuva Siwan kassi kilisee kolkosti kuin jonkun haamun kantama kettinki. Kuu jaksaa olla möllöttää taivaalla tuijottaen minuun. Tuntuu uskomattomalta, että tuo kelmeänkeltainen valo on hetki sitten lähtenyt auringosta, heijastuen nyt ylleni tuosta saatanan pallosta tuoden mieleeni monia seikkoja sitä harhakäsitystä vastaan, että olisin muka jotenkin merkittävä asia tässä maailmankaikkeudessa.

Kerrostalon varjoon saavuttuani pyöräytän avaimet taskustani esiin ja käpistelen niitä pimeydessä etsien ulko-oven lukkoa. Rappukäytävässä kierrän jonkun värikkään lammikon ja menen asuntoni ovelle. Yläkerrassa taas yksi mulkku kilkuttaa pianolla D-duuria ylös ja alas. Sisällä ei ainakaan ole kylmä; asuntoni on ahdettu täyteen sähköllä toimivia lämmittimiä. Asetan sukkani sellaisen päälle kuivumaan ja avaan luvattoman televisioni. Hieman lisää avainnipun kanssa räpläystä, ja ensimmäinen olut sihahtaa auki. Korkki lentää jonnekin sohvan taakse muiden lajitovereidensa joukkoon.

Aivan kuin yhtäkkiä, ilman minkäänlaista käsitystä mistään välivaiheesta tämän hetken ja kaljan korkkaamisen välillä, herään puiston penkiltä kun kumman näköinen viroa puhuva poliisi tökkii minua jalkaan kengänkärjellä.

#10 kirjoitettu 03.11.2009 15:31

Pohjoisessa

Olen sinun varpaasi. Se pisin. Siinä paksuimman vierellä. Kaarrun hieman oikealle. Olen kanssasi joka päivä. Täällä kaukana etelässä. Olen se, jota et huomaa. Olen se, joka on vain täällä. Osana sinua, osana kaikkea sitä, mitä sinä olet. Täällä minä olen tukemassa. Vieden sinua eteenpäin - ihan minne vain tahdotkaan.

Kynteni on kasvanut hieman liian pitkäksi. Koskee vähän kun se raapaisee lattiaa. Ajattelitko tätä eilen kun pitelit saksia kädessäsi? Et tietenkään. Miten voisit huomata minut. Olen täällä kaukana. Kädethän sinä huomaat, vaikka ovat ihan samanlaisia kuin minäkin. Ja mikset huomaisi? Ne ovat niin hoidetut ja kauniit. Ne ovat siellä jossain pohjoisessa.

Tunnetko minua pakkasessa? Lämmittäisit minua. Tahdon sukat. En tahdo tunkea tänne, pieneen saappaaseen! Päästä minut olemaan. Villasukassa, turvassa. Minulla on kylmä. Polvet puhuvat kaikki päivät siitä, kuinka minulla ei voi olla kylmä. Olenhan etelässä! Ne ovat kuulleet sinun sanovan, kuinka etelässä on lämmin. Minulla on aina kylmä.

Mikä oikeuttaa sinut unohtamaan minut? MINÄ PIDÄN SINUA PYSTYSSÄ! Etelässä on niin kylmä. Tahdon sinne Pohjoiseen! Sinun näkyviisi, sinun hoiviisi. Iltaisin kädet vetävät peiton päältäni. Värisen kylmässä odottaen, että huomaat minut.

Kaiken tämän jälkeen, minun pitäisi olla vain suuttunut. Mutta en ole. Hyväksyn täysin sen, ettet sinä huomaa minua. Sinulla on niin paljon, mitä voit itsessäsi rakastaa ja mistä sinun on pidettävä hyvä huoli. Minä olen mielelläni toisena.
Kuitenkin.

Odotan vain joka päivä, että sinä, siellä kaukana Pohjoisessa, rakastaisit minua takaisin.

#11 kirjoitettu 03.11.2009 21:02 Muok:03.11.2009 21:02

Viljami Varpunen

Viljami Varpunen on iloinen nuori varpusenpoika. Hänen isänsä on Viktor Varpunen ja äiti Veera Varpunen. Viljami kuoriutui munastaan kuusipuusta valmistettuun linnunpönttöön kahden veljensä kanssa keskellä korpea jossain päin pimeää pohjolaa.

Eräänä aamuna Viljami oli kahden viikon ikäinen. Hän heräsi ja huomasi, että hänen rakkaat veljensä olivat poissa. Hänen äitinsä Veera Varpunen sanoi hänelle hänen herättyään

- Viljami, olet nyt niin vanha, että sinun on aika opetella lentämään ja aloittaa elämäsi.

Hänen veljensä olivat jo lähteneet. Viljamia pelotti. Ulkona oli valtava, tuntematon, maailma täynnä vaaroja.

- Ensimmäiseksi sinun on opeteltava lentämään, hänen äitinsä Veera Varpunen jatkoi.

- Muista tämä: Vaikka kuinka nopeasti maa lähestyykään sinua, älä koskaan lopeta siipiesi räpyttelyä.

Viljami tiesi, ettei elämä ole enää entisensä. Hän ei voisi pysyä kotipesässään ikuisuuksiin. Oli lähdettävä kohti omaa tulevaisuutta.

Viljami kömpi pöntön reiälle ja kurkisti ulos.

Näky oli uskomaton. Pimeisiin kuusilautaseiniin tottunut Viljami ei voinut uskoa pieniä silmiään, kun hänen edessään pyöreästä reiästä avautui näkymä valtavaan, kirkkaaseen, maailmaan. Pienestä pöntönreiästä näkyi kotimetsä täynnä puita ja tuuleton rauhallinen lumisade. Oksat kannattelivat kevyttä lunta mutta tiheä puusto ei antanut lumen laskeutua maahan hangeksi. Hänen seisoi liikkumatta suu ammollaan.

- Kuinka kaunis se onkaan! hän totesi.

- Mutta vaarallinen ja joskus pelottava, hänen äitinsä Veera Varpunen huomautti.

- Muista tämä: Välillä elämä on pelottavaa, mutta vain rohkeimmat selviävät.

Viljami kipusi reiälle. Hän tunsi nyt kylmän tuulen puhaltavan kasvoillaan. Se yltyi ja ilma oli täynnä kaunista lumisadetta. Matkaa alas maahan oli niin pitkä matka, että se sai Viljamin epäröimään ja hän katsoi äitiään.

Hänen äitinsä hymyili ja sanoi:

- Mitä korkeammalta lähdet, sitä enemmän sinulla on aikaa opetella lentämään.

Viljami katsoi ensin alaspäin. Sitten hän nosti katseensa eteen ja hypähti päättäväisesti. Hänen äitinsä Veera Varpunen näki poikansa selän tämän kadotessa pöntönreiästä.

Viljami oli nyt ulkona.

Viljami tippui kohti maata, joka vielä hetki sitten oli niin kaukana. Hän räpytti pieniä siipiään niin lujaa kuin hän suinkin pystyi. Yhtäkkiä hänen siipensä alkoivat kantaa ja Viljami huomasi lentävänsä. Hän liihotti pippurisesti eteenpäin.

- Minä osaan lentää! hän huusi niin kovaa kuin pystyi.

Hän lensi lentämisen ilosta. Hän teki kaarroksia, kieppejä ja piruetteja ilmassa. Kun hän oli lentänyt pitkän tovin, häntä väsytti ja hän laskeutui lumiseen maahan. Yhtäkkiä hän huomasi, että hän ei tiennyt missä koti on. Keskellä valkoista korpea seisoi pieni Viljami, lumen laskiessa hänen ympärillään. Ei kuulunut mitään muuta kuin lumisateen ääni.

Pikkuruinen sisukas Viljam ponkaisi pienillä jaloillaan ja räpytti siipiään vimmatusti. Hänen onnistui päästä ilmaan ja sitten hän lensi pois.

Twight muokkasi viestiä 21:02 03.11.2009

#12 kirjoitettu 03.11.2009 23:19 Muok:03.11.2009 23:20

Pohjoisesta kuulet sä totuuden

Matkustin pohjoiseen ja siellä sain kuulla totuuden skandaalista, joka oli puhuttanut koko hiihtokansaa. Olkoot tässä tarinassa nimet muutetut. Mutta muuten tämä on totuus, joka ei pala, vaikkei mediaan palaakaan.

Sattumalta tunturin laella entinen hiihtäjäkuningatar Taina tapasi entisen italialaisen pujottelumestarin Tomasin. He havaitsivat kaukana siintävän Korvatunturin ja kilpahenkisinä löivät vetoa: Kuka ehtii ensin Joulupukin luo, saa ostaa toiselle lahjan. Kilpa alkoi välittömästi ja laskumestarina Tomas sivalsi kauas edelle. Mutta voih ! Taina kaatui ja häneltä katkesivat molemmat sauvat. Herrasmiehenä Tomas tietenkin pysähtyi, kääntyi ja kiipesi takaisin Tainan luo lainaten toisen sauvansa.

Ja taas he jatkoivat sivallusta kohti Korvatunturia, nyt vain yksillä sauvoilla. Tomas meni taas edelle, mutta laaksossa Korvatunturin juurella hänen kuntonsa rappeutuneisuus tuli lopulta ilmi. Niin Taina meni huhkien vauhdilla edelle. Hän nousi jo rinnettä ylös kun Tomas ähki surkeana perässä. Tainaakin jo alkoi hengästyttää.

Nyt kännykkä soi tiivillä hetkellä maalin lähestyessä jo. Skandaalilehdestä soittelevat. Tomas ähki taas jo lähempää selän takana raskaasti. Silti Taina voitonvarmuudestaan onnellisena ja tohkeissaan hengästyneenä räkien vastaa: "Hoohh..kroohptyhhyi.. huhhuh ..Me tässä vaa Tomasin kanssa huhkitaan.. huuuuh. (Ja takaa kuuluu: Äh Äh..) Vaan pääsinpäs perkele ekana Pukille, vaikka..huuh.. tuo Tomasin sauva on niin kiero vänkyrä ...kroohphtyi .."

#13 kirjoitettu 06.11.2009 17:46 Muok:06.11.2009 17:49

OPERAATIO POHJOINEN ULOTTUVUUS


Äänet alkoivat selkeästi laantua savuverhon osin peittämän taistelukenttänä toimineen tunturin yltä. Sieltä täältä kuului yhä pieniä, terävästi säkättäviä konekiväärisarjoja, mutta kaikki viittasi siihen, että jos taisteluja yhä käytiin, niiden kiintopiste oli selkeästi lähempänä tunturin lakipistettä. Viittasin lähimpänä olleille taistelutovereilleni savuverhon lävitse, että etenisimme eteenpäin, kohti kohdettamme.

Olimme ylittäneet napapiirin joukko-osastomme kanssa kahdeksan muun operaatioon osallistuneen kanssa. Ryhmittäydyimme normaalin armeijan joukko-osaston tavalla Rovajärven maastoon. Paitsi että emme olleet aivan normaali joukko-osasto, ja armeijan varusteet olimme ”saaneet lainaksi”.

Etenimme yhä korkeammalle, tunturin laen punaiset talot jo siinsivät silmissäni, kun kuulin tutun suhauksen. Sen enempää ajattelematta kuulin huutavani: ”Kranaatti!” ja refleksinä huomasin ottavani maihin, kuten syrjäsilmällä näin muidenkin tekevän. Kranaatti räjähti kuitenkin noin kymmenen metrin päässä takanamme, onneksi erään kiven takana, joten ketään ei vahingoittunut.
Noustessani ylös näin savuverhon nousevan eräästä tunturin laen taloista.
En vielä silloin tiennyt sitä, mutta taistelun ensimmäinen osa oli jo miltei ohitse.

Noustessamme varovasti tunnustellen tunturin laelle taistelun äänet yhä laantuivat. Tunturin laen talojen lähetessä tunsin niskassani kihelmöintiä, mikä oli tuttu vaaran merkki. Viittasin takanani tuleville varovaisuuden merkiksi ja juoksin maastosta nousevan kiven taakse. Vaihdoin puoliautomaattisen tarkkuuskiväärini infrapunanäyttöön ja tähysin varovasti tunturin laen talojen ikkunoihin. Juuri niin kuin arvelinkin; erään talon toisen kerroksen ikkunassa näkyi varjossa hahmo, jota muuten olisi ollut mahdoton erottaa. Painoin liipaisinta, ja sekunnin murto-osaa myöhemmin näin hahmon kellahtavan nurin. Katsoin kaikki lähitalojen ikkunat lävitse, mutta muita ei ainakaan tällä tovin näkynyt. Oli aika jatkaa matkaa.

Saavuttuamme tunturin laelle kuulimme tutun huudahduksen kauempaa.
Tempus Dei,. kuului yhä uudestaan.
Se oli merkki siitä, että olimme saavuttaneet kohteemme ja taistelu tunturin laella oli ohitse.
Suurin osa operaatiomme sotilaista puhdisti tunturin laen taloja, mutta päävihollinen oli näköjään kellistetty. Operaatiomme kohde makasi nuoskaisen lumen keskellä ilmeisen hengettömänä sotilaitamme ympärillään; tämä valekapitalisti oli vihdoinkin kuollut. Punainen veri kiilteli valkoisella parralla ja tummensi luodinreikien puhkomaa punaista pukinkolttua. Poissa oli nyt lapsia ympäri maailman kylmäävä HO-HO-HO.
Ei enää ilmaisia lahjoja, eikä luvattomia tunkeutumisia ihmisten kotirauhaa rikkoen.
Joulupukki oli vihdoinkin kuollut!

Joku sotilaista oli jo vetämässä pukin nahkasaappaita, kun operaatiomme aivot Kenraali saapui paikalle ja esti tätä tekemästä sitä. Näin tämän vain syrjäsilmällä, sillä meidän kohteemme oli yhä edessäpäin. Eräs tunturin laen taloista piti sisällään sisäänpääsyn Joulumaahan, siihen bunkkeriin, johon meidän piti joukko-osastomme kanssa tunkeutua.

Jos jollakulla joukko-osastostamme olikin ollut epäilyksiä siitä, oliko tämä todella oikea talo, niin viimeistään luotisuihkun ampaistessa toisen kerroksen ikkunasta ovea lähestyessämme ne haihtuivat. Tämä todellakin oli se oikea talo. G heitti granaatin sen enempiä ajattelematta olkansa yli ja täydellisesti kuten aina. Pelästynyt huudahdus ja tontun sirpaleista repeytynyt ruumis tömähti ikkuna-aukolle. B avasi oven ja heitti salaman nopeasti savukranaatin sisälle samalla kun H kiepahti ja ampui pelästyneet tontut kiväärinsä pienoiskranaatinheittimellä kappaleiksi. Maistoin metallin lievän maun suussani juostessani tonttujen ruumiiden seasta sisään, mikä oli aina selvä merkki siitä, että adrenaliini alkoi hipoa ylälukemia. Oli aika pistää hieman jäitä hattuun, että pystyisi pitämään operaation langat paremmin käsissään.
Joten oli aika kääriä savuke.

Bunkkerin ovi löytyi suhteellisen helposti, mutta eteneminen sokkeloisessa tunneliverkostossa oli tuskallisen hidasta. Vaikka taistelu Joulumaasta oli vihollisen kannalta katsoen jo hävitty, se ei estänyt heitä vielä yrittämästä. Ja laskelmieni mukaan reilusti yli kaksikymmentä tonttua yrittikin ennen kuin ase kirposi heidän hengettömänä kylmenevästä kädestään vyörytysoperaation onnistuttua.
Ilman karttaa olisi kuitenkin vienyt varmasti useita päiviä, ennen kuin olisimme lopulta edenneet heidän hermokeskukseensa. Sen olimme onnistuneet saamaan onnekkaasti erään tontun käännyttyä ja petettyä entisen pomonsa. Hän oli kopioinut bunkkeriverkoston kartaston ja lähettänyt sen erään lapsivakoojamme lahjan mukana viime jouluna. Molemmat olivat vielä saava palkintonsa.
Meidän palkintomme avautui edessämme.
Vahva teräksinen bunkkeriovi, joka nousi edessämme jykevänä, olisi varmasti lannistanut vähemmän varustautuneen ryhmän, mutta T vain viittasi muita kauemmas ja meni sitten muina miehinä teräsoven luo. Hän katsoi sitä hetken ja asensi sitten virnistäen räjähteet täsmällisesti, kuten aina ennenkin.

Koko maailma tuntui tärähtävän samalla kun paineaalto iski kaikella voimallaan palleaan. Sitten pölypilvi nielaisi meidät. Olimme kuitenkin laittaneet pölysuojat ja infrapunasuotimet alas hyvissä ajoin ennen, joten saimme saman tien edettyä rikkoutuneen teräsoven lävitse Joulumaan tiedustelukeskukseen. Luodit surahtelivat ohitsemme kun etenimme puolisokean vihollisen sydämeen.

Pölypilven hälvennyttyä seisoimme rikkoontuneiden monitorien, myrkyllisen savun ja tonttujen veristen, luotien lävistämien ruumiiden keskellä. W: n haavoittumista lukuun ottaen operaatio oli sujunut varsin mallikkaasti.
Tonttujen tiedustelupalvelun aika oli vihdoin ohi.
Ja näistä tiedoista olisi moni kapitalisti valmis maksamaan mammonoita.

Nyt pitäisi enää puhdistaa maailma niistä kirotuista Joulupukki-imitaattoreista! Noh, yksi kerrallaan…