Mikseri.net

#2 kirjoitettu 25.01.2009 19:52

Tyhjä talo

Jossain vaiheessa iltaa havahduin hereille. Ohjelma oli ehtinyt jo loppua, mutta samapa se, sillä en ollut seurannut sitä muutenkaan. Tällä hetkellä aivan liian monen tuuman plasma-ruudulla pyöri elokuva joistain avaruusolioista, tai aaveista... En ole täysin varma. Ei olisi enää paljon vähempää voinut kiinnostusta herättääkään, mutta jätin tv:n päälle kun syytä sen sulkemiseenkaan ei ollut. Nostin jalkani rahilta ja kävelin vastaostetun kashmirisen mattoni yli keittiöön, huomasin unohtaneeni ylihinnoitellun kahvinkeittimeni päälle, ja kahvin palaneen jo tunteja sitten, mutta kaadoin sitä silti kuppiin, maistoin ja pysäytettyäni seuranneen kakomisrefleksin kaadoin loput termospulloon, kyllä se jollekkin spurgulle kelpaisi, pääsisinpähän samalla eroon siitä 120e termospullosta, joka oli pakko saada, vaikkei sitä koskaan tullutkaan käytettyä.

Tämän ajatuksen synnyttämästä mielijohteesta heitin takin päälleni. Otin keittiökaapista sytyttimen ja ojensin käteni kohti Cohiba-rasiaa, mutta jätin sen koskematta. Tämän oli jäätävä taakse. Olisi sama ostaa tupakkaa kioskilta matkalla. Kävelin ympäri taloa arvioiden omistamieni esineiden selviytymismahdollisuuksia, onneksi lähes kaikki kallis on myös herkästi syttyvää. Kun lopulta saavuin tammiselle ulko-ovelle kavoin sytyttimen taskustani, avasin sen ja katsoin sen liekkiä mietteliäästi hetken. Kävelin rauhallisesti olohuoneeseen ja tutustutin liekin 1700-lukulaisiin verhoihini. Käännyin ympäri ja kävelin ulos talosta, kartanosta, vankilasta, miksi sitä sitten tahtoi kutsua ja näppäilin kävellessäni Saran numeron. Vihdoinkin olisi aikaa. Ei mitään muuta kuin aikaa.

Tai niin tulen tekemään elämästäni kertovassa elokuvassa, jos vain käsikirjoittaja osaa arvostaa toimeentuloaan. Tässä todellisuudessa pudotin termospullon roskiin käytettyjen suodatinpussien, vanhan kännykkäni ja vanhentuneiden luottokorttien seuraan ja palasin tv:n ääreen.

Jani07 korjaili muotoiluvirheitä 19:53 25.01.2009

#3 kirjoitettu 26.01.2009 02:09

Mä pidin tästä.

#4 kirjoitettu 02.02.2009 17:16

Tyhjä mieli

Mikä loistava aamunavaus: herään kello 9.25 ja mietin miten tappaisin itseni ja missä, milloin ja niin edelleen. Ainoa kysymys mikä ei juolahda mieleeni on ”miksi”. Ja nyt mietin miksi en kysynyt itseltäni ”miksi?” Kuten sanoin, loistava aamunavaus.

Loistava siksi, sillä yleensä en mieti enää yhtään mitään; koko päivän katson vain televisiota. Joskus minä pistän sen jopa päälle. Lempielokuvani on se (en muista nimeä), jossa ihmiset eivät olekaan enää ihmisiä vaan avaruusoliot ovat vallanneet heidän kehonsa ja mielensä, silti näyttäen ihmisiltä. Jotkut sanovat (niin olen kuullut monia, monia, monia vuosia sitten kun vielä elin ihmisten parissa) että se elokuva on fiktiota, täyttä hömppää, mutta mielestäni se on faktaohjelma, ainoa oikea fakta koko ihmisrodusta. Olen aivan varma siitä että minut on vallannut joku tai jokin muu ja lamaannuttanut minut täysin, henkisesti ja fyysisesti.

Jalkani ja takapuoleni puutuvat; olen jälleen kerran istunut samassa asennossa liian monta tuntia. Pitäisi kirjoittaa muistilappu (jossa lukee: VAIHDA ASENTOA VÄLILLÄ!) otsaani, mutta en jaksa kirjoittaa mitään. En edes muista missä kyniä on jos niitä edes on (syön niitä silloin tällöin), puhumattakaan missä otsa sijaitsee. Kirjoittaminen olisi turhaa. Taidan lähteä parvekkeelle.

Otan rasiasta tupakan, ja hetken mietittyäni vielä toisen tupakan ja mietin, soittaisinko KELAan sillä rahani ovat tyystin loppu, jälleen kerran. Olen unohtanut kirjoittaa niitä saakelin visaisia lappuja että saisin rahaa. Tupakkaan, tietenkin. Ja kahviin. Minä rakastan kahvia, mitä tummempaa sen parempi. En ymmärrä miksi jotkut pilaavat kahvin nautinnollisen maun maidolla, kermalla tai sokerilla, tai mikä vielä pahempaa: niillä kaikilla. Mutta makua enemmän minä nautin sen tuoksusta, mikään ei vedä vertoja sille. Paitsi joskus bensankäry kesäkuumalla. Nautinto.

Onneksi minulla on vielä termospullossa jäljellä vanhaa kahvia. Sillä minä ehkä jaksan aamuun saakka. Jos vain muistan juoda sitä.

#5 kirjoitettu 02.02.2009 18:16

Tyhjästä löydettyä

Hämmentävää. Olin kävellyt tässä vieraan tuntuisessa metsässä jo hyvän aikaa. Jalkani olivat väsyneet ja turvoksissa. Minun oli käytävä istumaan hetkeksi. Löysin sopivan korkuisen, sammaleen päällystämän kiven, jonka päälle istuuduin pudottaen samalla repun selästäni pyöräyttävällä liikkeellä. Se oli painava, enkä muistanut ollenkaan miksi minulla sellainen ylipäänsä oli mukana. Enkä ollut myöskään vielä ehtinyt käsittää, mitä oikein tein tuossa metsässä. Katselin pitkin tukevaa varttani ja tutkin vaatteitani. Pihkainen ja resuinen punamustaruudullinen paita, likaiset farkut, vyöstä roikkuva puukko ja kumisaappaat kertoivat minun ilmeisesti olleen täällä töissä. Päätin tutkia reppuni sisältöä.

Repun suuaukosta pilkotti kirveen varsi. Päästin repun suuta kiristävän narun auki ja kurkistin sisälle. Kirveen lisäksi siellä oli päällimmäisenä peltinen rasia, joka sisälsi evääni: pari reilun kokoisilla makkaransiivuilla päällystettyä voileipää ja päärynä. Eväslaatikon alla oli vaihtovaatteiden väliin tungettu termospullo ja joitakin työkaluja joiden tarkoitusta en muistini menettäneenä käsittänyt sen tarkemmin kuin että ne liittyivät jotenkin metsurin työhön. Eväslaatikon sisällön näkeminen ja haistaminen oli herättänyt pyöreässä vatsassani nälän, joten kaivoin voileivät esiin. Termospullossa oli kahvia, joka oli ehtinyt jo jäähtyä. Kaadoin sitä silti kuppiin ja siitä hörpätessäni sain ensimmäisen muistivälähdyksen.

Ilmari! Nimeni oli Ilmari. Ilmari Kantanen. Tämän muistin, koska kahvi oli tuonut mieleeni työkaverini ihmettelyn: "Ilmari se vaan juuva rullittaa kylmätkin kahvit irvistelemäti! Eppäilen, toimiiko sulla makuaisti ensinkää." Minusta kahvi oli hyvää kylmänäkin. Mutustelin sen kanssa voileipää mietteliäänä. Mitähän minulle oikein oli mahtanut tapahtua, kun olin näin muistini menettänyt? Päässäni ei tuntunut kipua taikka ruhjeita, ja muutenkin tunsin itseni hyvävointiseksi ja terveeksi - mitä nyt jalkoja puudutti käveleminen. Katselin siinä ajatellessani ympärilläni joka suuntaan jatkuvaa mäntymetsää, ja silloin mieleeni tulvahti ensimmäisen kerran pelko etten löytäisi ikinä ihmisten ilmoille.

Mutta pakkohan täällä oli olla muitakin ihmisiä. En kai minä yksin tämmöiseen metsään lähtisi puita hakkaamaan? Ja sekin kahvin tuoma muistikuva tuntui hyvin tuoreelta, kuin tuo tapaus olisi tapahtunut vain joitakin tunteja sitten. Ryhdyin mielessäni kelaamaan ja järjestelemään kaikkia muistikuvanpätkiäni kuin filmiä. Tämän muistelun tuloksena sain selville vain lapsuuteni kesien muistikuvia sekä jonkinlaisen käsityksen siitä kuka olen, mitä teen ja missä. Muisteluni aikana käteni oli vaistomaisesti löytänyt rintataskusta tupakkani, ja pistin yhden palamaan. En ymmärtänyt, miksi olin aiemmin pitänyt tuosta syöpäkääryleestä; se maistui nyt ällöttävältä ja sai minut yskimään niin, että tuli hiki.

Havahduin mietteistäni tutun äänen huutoon: "Ilmari! Ilmari! Siinähän sinä oot! Me ollaan etitty sua tuntikausia!". Se oli Jaakko, muistin työkaverini nyt selkeästi. Nousin seisomaan ja käännyin kävelemään Jaakkoa kohti. Työkaverini ääni muuttui helpottuneesta huolestuneeksi, kun hän näki kasvoni. "Sinähän oot ku kauhuleffasta karannu." hän sanoi. Tietämättäni näytin siltä, kuin olisin tullut sellaisesta B-luokan elokuvasta, jossa on huonosti maskeerattuja zombeja. Normaalisti kuittailin tällaiset huomautukset Jaakolle takaisin vähintään naurahduksen kera, mutta nyt ääneni kuulosti terveeseen olotilaani nähden suhteettoman sairaalta ja väsyneeltä korvissani, kun sanoin "On tässä huonommassaki hapessa oltu... mitähän mulle oikein tapahtu?". Jaakko selitti oman näkemyksensä, eikä se tuntunut yhtään sen järkevämmältä kuin omat arvailuni.

Olimme olleet aikaisin aamulla puita kaatamassa viiden hengen porukalla. Minä olin ensimmäisenä kiinnittänyt huomioni taivaalla näkyneisiin valoihin, joita ensin luulimme kummallisen kirkkaiksi aamutähdiksi. Ne olivat kuitenkin alkaneet liikkua, ensin hitaasti lipuen ja sitten luonnottomaan vauhtiin kiihtyen. Mitään ääntä ei kuulunut, eivätkä niiden lentoradat muutenkaan vaikuttaneet siltä, että kyseessä olisi mitkään ihmisen tekemät esineet. Sitten ne olivat kaikonneet kuin aamuauringon ensimmäisten säteiden pelottamana. Tuossa vaiheessa minulle oli tullut tarve virtsata, ja häveliäänä miehenä olin kävellyt melko kauas muista heittämään vettä. Itse muistin nyt, kuinka olin puunjuurta kastellessani kuullut takaani korkean vingahduksen, jonka jälkeen olin tuntenut jonkun läsnäolon takanani. Koska luulin sen olevan jonkun työkaverini ja koska olin vesisirpin äärellä, en kääntynyt ympäri. Seuraava muistikuvani olikin siitä, kun harhailin metsässä pöllämystyneenä. Olivatko avaruusoliot kaapanneet minut?

#6 kirjoitettu 02.02.2009 18:42

Tyhjät tekosi tuntuvat.

Heidän edetessään metsän pohjalla ääneti taysikuu kuiskaili puiden latvustojen lomasta piirtäen hangelle kuvioita jotka muistuttivat etäältä katsottuna nopeasti vilistävää elokuvaa. Lumi narskahteli ja pöllysi heidän jalkojensa alla kun he hidastivat vauhtiaan hallitusti.

"Edessä on jotain kiiltävää." Toinen heistä sanoi. "Pitää olla varovasti, lähestymme Suoraa." He pysähtyivät ja nuuskivat varovasti ilmaa.

"Ei se mitään Tom, minusta tuntuu, että olemme juosseet tänään tarpeeksi." Toinen heistä vastasi heleällä naisellisella äänellä. "Tutkitaan vain tuo ja kaivellaan jotain syötävää, suoran pitäisi laskelmieni mukaan mennä juuri tuon edessä näkyvän puurajan poikki."

He lepäsivät hetken ja antoivat kylmän pakkasilman höyrytä liikkeestä lämpimiltä ihoiltaan. Jostain lähistöltä kantautui hiljainen hurina joka ensin voimistui, sitten heikkeni ja katosi. Hiljaisuus. Kuu roikkui taivaalla ja pakkasilma kipristeli mukavasti sierainkarvoissa.

"Hei, haista!" Tom huudahti äkisti. "Tupakkaa." He nuuhkivat ilmaa kiivaasti hyvän tovin. "Suora ei ole enää kaukana! Mennään."

He hiipivät varovasti kohti kaukaisuudessa siintävää puurajaa ja tulivat sen kiiltävän esineen luo, jonka olivat etäältä hetki sitten nähneet. Hajalle helähtänyt termospullo kimalteli kuun valossa kilpaa muovilla päällystetyn rasian kanssa. Jostain lähistöltä kantautui vielä heikko tupakan tuoksu, kunnes se lakkasi.

"Nopeasti nyt, Maija, emme ole kaukana. Uusi elämä odottaa!" Tom huudahti ja lähti kirmaamaan vinhasti eteenpäin.

"Älä!" Maija huudahti kauhuissaan. "Ne näkevät sinut, avaruusoliot tulevat kohta!"

Mutta Tom ei kuullut enää, hänen korvissaan soi vapaan tuulen tuiverrus, valkean keveän lumen sointi upeasti kantavien jalkojen alla ja hurina. Kuun valo himmeni taustaa vasten, jostain loisti kaksi kirkasta silmää. Voimistuvaa Hurinaa. Tom jähmettyi paikalleen ja toivoi ettei avaruusolio huomaisi häntä, mutta se tuli suoraan häntä kohti uskomattomalla nopeudella. Valot kirkastuivat, hurina voimistui päätähuumaavaksi meteliksi. Hän kuuli jostain kaukaa muistin kätköistä sanat. "Älä katso valoihin." Loikatessaan eteenpäin epätoivon vimmalla tunsi massan, hitauden ja kylmän viiman. Ei mitään muuta enää. Eikä hän edes katsonut valoihin.

Maija juoksi eteenpäin katkerasti huohottaen. Hän haistoi ilmassa veren, palaneen lihan, ulosteen ja saastan jota vain avaruusolennot sylkevät kulkiessaan ja syödessään. Häntä kylmäsi, hän oli nähnyt Tomin loikkaavan, mutta oliko hän ehtinyt toiselle puolelle ajoissa.

Päästyään puurajan tuntumaan Maija hidasti tahtia entisestään ja hiipi lähemmäs. Hän näki Suoralla jotain tummaa, niinkuin verta. Kauempana näkyi kaksi pientä möykkyä jotka eivät liikkuneet. Maija tiesi mitä oli tapahtunut. Hän vilkuili epäluuloisesti molempiin suuntiin, kaapaisi takajalallaan korvansa takaa, hypähti tien yli metsään ja katosi. Paikalle jäi kuolema, tuoksut ja jäniksen jäljet.

#7 kirjoitettu 02.02.2009 22:51

Olisit voinut jättää sen sivun tyhjäksi.

Tolpanniemeen kirkolta vievä tie sisältää lukuisia pitkiä suoria, joiden vuoksi matka tuntuu aina pitkältä siihen asti, kunnes näkee nopeusrajoituksen laskevan ja ensimmäisen hidastetöyssyn ennen lopetettua kioskia, joista voi arvella matkan olevan ihan pian päätöksessään ja kotioven avautuvan avaimella, kuten asian tapahtua kuuluu, jos ei ole hukannut avaimiaan.

Sunnuntaina olin melkein poiketa kirkkoon, melkein pyytää pääsyä osastolle, mutta kirkkomusiikki ei kai kiinnostanut ja toisaalta en kokenut tilaani enää siinä määrin akuutiksi, ettenkö voisi hoitaa asiaa myöhemminkin.. joskin poliisi oli ollut eri mieltä, enkä muutenkaan käy kirkossa. Kuka nyt poliisin neuvoin kulkee sinne menkööt.

Aiheuttamani hävitys tai mitkään mahdolliset tulevat seuraamukset eivät juuri nyt painaneet mieltäni vaikka mieltäni painoi ja paljon. Niin paljon, että mieli oli jo melkein painunut pohjasta läpi. Mutta ei ne seuraamukset, se mieli se painoi itse omalla painollaan ja siihen ei nyt tarvisi ammattilaisen apua ihan vielä vaan kupin kahvia ja taustalle jotain musiikkia, mikä muistuttaa siitä, että se mieli painaa aina mikäli mielii mielen pitää. Keittäisin kahvia taas täyden pannun, joisin ensin kaksi kuppia, loput termokseen, entä sitten? Pää täynnä ahdistavaa käännepisteen dramatiikkaa ja tieto päihteiden vähyydestä, lääkkeiden loppumisesta tai yleensä tulevien tuntien raskaudesta sai askeleen raskaaksi, mutta taas ajatus kahvista pään pystyyn ja mielen kirkkaaksi. Kirkkaaksi kuin pää putkassa aamuyöstä, kun yrität vahingoittaa itseäsi kaikin mahdollisin tavoin, mukaanlukien juokseminen putkan rautaoveen pää edellä eikä kyse edes ole promilleistä, lääkkeistä, vaan siitä, että nyt on pakko saada jotain ihan muuta, jotain uutta, muutosta. Tai vain hyvä biisi, kahvia, tupakkaa ja hetki rauhaa paikkaan jossa ei tunneta laisinkaan sanaa "mielenterveys".

Sytytän paitani tuleen ja hämmästyn kuinka hyvin se palaa. Harmi, uusi paita. Noh, ainakaan se ei ollut aitoa villaa, kun noin yltyi roihuamaan. Pää jyskyttää. Ovi avautuu ja sen "american-chopper-jätkän" viiksillä varustettu tukevahko äijä huutaa jotain ja minä huudan jotain ja tahdon paljastaa jotain, mutta en keksi muuta, kuin ponnekkaan vaatimuksen päästä tupakalle, mitä minulle ei sallita. Ovi suljetaan. Leikkaan ihoani kruunukorkilla ja juoksen yhä uudelleen rautaovea vasten kunnes menetän tajuntani.

Olen jotenkin kai vielä siellä pankin eteisessä, saanut juuri panssarilasin hajalle, automaatit revittyä irti, mutta vain kaadettua. Ne ovat nimittäin aika raskaita. kukaan ei näytä tulevan, joten avaan oluen, pankin hälyttimet soi, katselen ympärilleni pimeässä pankkisalissa olutta siemaillen. Joku valo vilkkuu, hälytin huutaa, juon oluen loppuun ja jätän tyhjän tölkin pankin palvelutiskille tiskille. Poistun salista samasta panssarilasin reiästä mistä tulinkin. Ulkona on ihmisiä ja meteliä, vartijat, poliisit ja lähibaarin idiootit tupakalla. Kävelen heidän ohi ja jatkan matkaani hieman epävarmana mihin suuntaan nyt. Varmaan kalliita ne automaatit, joiden sisällä joku 486 pyörittää paskasoftaa joka siirtelee rahoja paikasta toiseen, tai ei rahoja, vaan numeroita bittiavaruudessa, joissa numeroiden osoittamat summat vaihtelee, liikkuu, palkkoja, tukia, vuokrat pitää maksaa. näitä bittejä voidaan lisätä tai vähentää korkoina, inflaationa, deflaationa tai jollain paljon hämäräperäisemmilllä tavoilla joiden taitajat ovat tänään kuin aatelia. Aika moni kuulu aatelinen on kuollut epäluonnollisella tavalla.

Rahavirtojen avaruudessa seilaavat laivat joissa bittiavaruusolennot pitävät ikuisia bileitään juoden virrasta puhdasta valuuttaa, kusten sinne pääomaa korkoja lainoja pääni ohi. Ja laivan laitojen yli valuu kalojen ruoaksi juhlien tähteitä. Juhlien musiikki sentään kuuluu kaikille. Sitä soittaa kannella orkesteri jonka soittajilla on kädet kuin krishna-patsailla. Orkesterin musiikin tahtiin juhlien päämestari masturboi kapteenin sillalta juhlakansan suureksi iloksi. Mestarin vitaalisuus tuo toivoa jonkaiselle laivan olennolle, sekä kaikelle, mikä maata tallaa, tai laivan viertä tähteiden toivossa ui, sillä niin kauan, kuin mestari jaksaa juhlia on jokaisella mahdollisuus tulla mukaan tai - olkoon siitäkin kiitollinen - napata murunen juhlien tähteistä. Mutta mestari on jo selvästi aika vanha eikä erektiokaan ole enää entisensä. Huomio sai jo muutamat huolestumaan, heidän kirjoituksiaan ei tule näyttää, sillä juuri nyt, heikolla hetkellä ei mestarin mielialaa saa järkyttää. Muuten ovat juhlat ohi, niin sitten niin moni hukkuu.

En ole vieläkään päässyt tupakalle, mutta tällä kertaa oven avautuessa minua tervehditään aivan ihmismäisesti ja jopa tiedustellaan asiaani. Saan näkkileipää ja mukin maitoa. OK. Päätän siis olla nyt vielä vähän aikaa 'kunnolla', kun tämä oven avannut herrakin minua kohteli joten kuten, kuten toista kuuluu virkapuvustaan huolimatta tai ehkä sen vuoksi - hän saattoikin olla niitä harvoja asian sisäistäneitä.
"En minä teitä vastaan vaan kaikkea."
"kaikkea? Miksi?"
"En mitään, ei minkään vuoksi. Piruuttani, huvikseni.."
"..laitetaanko tänne siis, että et osaa sanoa syytä ja huviksesi?"
"Laita niin."
Anteeksi jos se otti sinuunkin, mutta kun on tämä kokonaisuus.
(Minä olen huono solu, avaruusolento tulessa keltaisella patjalla te otatte tiedot ylös ja mapissa on uusi havainto siitä miten Suomessaon JA Suomi on.. siksi ei tarvi syytä)
"Saanko nyt tupakan?"

Kotiovi avautuu avaimella kuten kuuluukin. Olen tavallaan aika tyytyväinen siihen etten hävittänyt avaimiani. Muuten olisi pitänyt kutsua huoltomies tai rikkoa takaovi, tai ikkuna, tai lähteä toisaalle hetkeksi.
Kahvinkeiton ääni saa minut istumaan keittiön pöydän ääreen kuuntelemaan sitä hetkeksi (pitäisi ostaa uusi keitin, tuo on hidas) ja minä siinä katsomassa ilmeettä ei mitään vierelläni pino viime viikon hesareita olen Kaurismäen elokuvassa. Näyttelemässä elämää jonka teot eivät näytä johtavan oikein mihinkään, maailma ei pelastu, ei tuhoudu, ei parane eikä pahene tässä elokuvassa. Tässä elokuvassa tullaan putkasta kotiin keittämään kahvia ja siinä se oli, kaveri, siinä se oli.

Avasin lääkkeeni sisältävän rasian etsien sieltä jotain mitä sieltä ei löydy toissapäivän aamuna ja kirjauduin verkkopankkiin niinkuin usein aamuisin. En tarvi kuin yhden tilin, mutta sinä aamuna olin sen saldoon tyytyväinen. Nyt se on tyhjä - tili, lääkerasia.

#8 kirjoitettu 04.02.2009 01:12

accent kirjoitti:
Otsikko on ihan tyhmä kun en ollut varma saako tyhjä-sanaa taivuttaa. Jos saa taivuttaa niin laitan paremman otsikon.


Saa.