Epoche
Satusetä
41 viestiä

#1 kirjoitettu 13.04.2008 05:19

Nimeni oli Ludwig Von Penitz XVIII ja minulla oli ollut rahaa aina, tai ainakin tähän päivään asti. Ikuna en uskonut todelliseksi sitä pakenemisen määrää, ennen kuin jouduin katoamaan rahattomana Monacon kasinolta. Tiesin - ei, tunsin selkäpiissäni jonkun olevan selvillä suunnitelmistani. Silti pakon ajamana takaovesta kuljin rauhallisesti kohti rantaa, kohti omaa laivaa - kohti Santa Brusia:a. Ruumaan piilotetun aineen avulla pystyisin rantautumaan missä tahansa Sisilian satamassa, ja saisin riittävästi käteistä kadotakseni olemattomiin.

Ongelmat alkoivat heti päästyämme avovesille. Ensin ajauduimme kuolleeseen veteen, eli veteen jossa on makeaa vettä suolavesikerroksen päällä. Tästä äkillisestä nopeudenmuutoksesta johtuen, kuului ruumasta mahtipamaus - nopea tarkastus ei kuitenkaan paljastanut vaurioita rungossa. Pian kuljimmekin täysin purjein kohti päämääräämme, mutta ilo oli ennenaikaista.

Aamulla herättyäni, perämies kertoi kokin olevan kateissa - joten kolmen hengen miehistöstä oli jäljellä vain kaksi. Kirjoissa ja elokuvissa moinen ei hermostuttaisi, mutta suljetulla veneellä alkaa paranoija vääjäämättä hiipimään mieleen jos vastaavaa tapahtuu. Toivoin, että olisin ostanut edes huoran matkaseurakseni.

Seuraava päivä kului ilman vastoinkäymisiä, tosin havaitsimme ettei kala käynyt syötteihimme, ja säilykkeet jota kokkimme oli tilannut matkaan olivat kehnoja. Leppoisan kortinpeluun merkeissä uskoin jo päässeeni eroon ahdistajistani, seuraava satama oli vain päivän matkan päässä - mikään ei voisi enää mennä pieleen.

Heräsin mielipuoliseen kirkunaan, uskoin vähintään tulivuoren tippuneen Ukko-PääJumalan housuihin. Kyseessä oli silti lokki, suurin koskaan näkemäni käärme - totta, sillä oli siivet mutta sen ruumis oli suomuinen ja se oksensi spermaa. Hetken luulin hallusinoivani kaiken, mutta sitten se löi nokallaan otsaani ja vaivuin tajuttomuuden armolliseen pimeyteen.

Hyttini kompassista ymmärrän matkaavamme väärään suuntaan, jos oikein ymmärrän - matkaamme kohti maan keskipistettä. En ole syönyt tai juonut sitten, mikä päivä nyt on? Se sarvipäinen olio on jo monta kertaa koputtanut ovelleni, vaatien minua osallistumaan ruokailuun ruokana. Minulla on aseena vain haalistunut valokuva koirastani, en usko sen pelottavan demonista hirviötä. Ehkä se jättää minut rauhaan päästyään perille?

Perillä, veneeni on päätynyt helvettiin. Mitenkään muuten en voi ymmärtää kaikkia ylikasvaneita kirppuja, jotka laivaamme piirittävät moninaiset raajansa ojossa. Mitä ne tahtovat, onko minun yksin taisteltava tieni kotiin ihmisten luo vai auttaako joku minua - voinko luottaa perämieheeni, vai kairasiko hän minua nukkuessani? Suuri paino ei siirry aivojeni edestä, päätöksen teko on mahdotonta..tämä on loppuni..

Rauhalammen hermoparantolan potilaana numero 44, niin ne minua kutsuvat, olen nauttinut moninaisia hyydykkeitä. Tiedän etten ole väärässä, olen vain joutunut väärään todellisuuteen. Ne väittävät kuljettamamme kokaiinilastin sumentaneen aivoni, mutta ne ovat väärässä. Se rusahdus jonka matkalla kuulimme oli selvästi seitsenpäinen päärme - kyllä, päärme suoraan helvetistä. Ne väittävät, että seonnut perämieheni yritti tappaa minut vasaralla - ne ovat itse viisisakaraisia tyhjyysgeneraatoreita. Ne imevät energiamme. Onneksi minulla on juoni, olen lopettanut lääkkeitten syönnin ovelalla tavalla - ja nyt pakenen tästä vankilastani. Tiedän olevani oikeassa, kuulin sen vankitoveriltani numero 67 - hän sentää ohjasti Lentävää Hollantilaista..