Mikseri.net

#2 kirjoitettu 15.11.2007 08:05

En, mutta olen elänyt parisuhteessa vakavasti masentuneen ihmisen kanssa. Se oli myös kohtalaisen raskasta. Itse olen vain emo-masentunut.

#3 kirjoitettu 15.11.2007 08:46

Joo, ylä-asteella olin emo-masentunut, tosin sillä poikkeuksella etten tuonut sitä ikinä esille enkä *viillel*. Tukan tosin värjäsin mustaksi, mutta se johtui vaan siitä, että mun tukan väri on ihan ruma ja näytti aina likaselta pelkän luonnonvärinsä takia.
Mut heti kun yläaste loppu niin buranan inner-emo kuoli. Hautajaisia ei järjestetty.

#4 kirjoitettu 15.11.2007 08:51

Coivisto kirjoitti:

Oletko ollut vakavasti masentunut?


En ole.

Jos jostakusta tuntuu että on, niin lääkärissä on hyvä käydä.

#5 kirjoitettu 15.11.2007 08:59

Jos nyt vastataan tähän nyt sitten kuitenkin pidemmälti, kun muutkin ovat tehneet.

En siis ole ollut masentunut, mutta yläasteen tietämillä olin erittäin sulketunut ja elämä tuntui vähän "tyhjältä". Vähän robottimainen fiilis. Ei ollut missään nimesä selvää masentuneisuutta ja vielä vähemmän emo-masennusta, kun en minä sitä korotanut millään tavalla. Varsin epäverbaalista "masennusta" oli.

Sitten se vain meni sillätavalla hiljakseen ohi. Nykyään nautin elämästäni suuresti. Saas nähdä koska seuraava kuoppa tulee... sitä olen nyt odotellut jo yli kymmenen vuotta turhaan.

#6 kirjoitettu 15.11.2007 09:29

Muistan kun ensimmäistä kertaa kuulin radiosta kappaleen Cheek feat. Jonna - Liiku.

Seuraavat kuukaudet olivat yhtä helvettiä ja vaativat suuren määrän terapiaa. Nyt olen jo ok.

#7 kirjoitettu 15.11.2007 10:16

En ole. Tosin on ollut sellasia kausia, jolloin mikään ei ole tuntunut menevän hyvin, mutta aina sitä positiivisuutta on jostain saanut revittyä.

Itse asiassa olen nyt suht tyytyväinen, sillä aikaisemmin on aina tässä vaiheessa vuotta alkanut pukkaamaan jotain kroonista stressiä, joka on saanut mielen maahan ja ahdistuneeksi, mutta ei nyt.

#8 kirjoitettu 15.11.2007 12:35

En ole kauhean vakavasti.

#9 kirjoitettu 15.11.2007 12:41

en tällä hetkellä ole pahasti mutta pieni ahdistus on kokoajan päällä kun tuntuu välillä että rutistuu kasaan ja et voi tehdä sille mitään. tai että tuntuu että itse seisoisi vain jossain taustalla. se asia että pitäisi tehdä jotain tai että pitäisi olla jotain ahdistaa ja paikoitellen tulee swemmonen kohtaus kun herää aamulla niin tekee mieli vaan tuijottaa ja tuijottaa seinää tunti tolkulla ja pohtii mitä järkeä. harmillisen yleistä viimeaikoina..

Zim0 muokkasi viestiä 12:42 15.11.2007

niin ja masennukseen lisäten välillä on niin kova agressio päällä (mitä en tiedä mistä johtuu) että kun kävelee kadulla et jos joku sanois jotaa ni vois käydä päälle..

*shrug* who knows.

#10 kirjoitettu 15.11.2007 13:24

En ole tietääkseni ollut koskaan suuremmin masentunut (itsetuhoinen ja ahdistunut kylläkin) mutta poden oikein kivaa paniikkihäiriötä. Se on ihan lievä joten ei siitä sen enempää.

Masennuksen hoito kannattaa aloittaa heti kun ensimmäiset oireet ilmaantuvat, heti kun tuntuu siltä että missään ei ole mitään mieltä ja että olisi parempi vaihtaa hiippakuntaa. Yksin ei saa jäädä sillä se pahentaa kaikkea. Masennuksesta pitää puhua vaikka se tuntuisikin huomionkerjäämiseltä.

Hoitoon pääsystä on ainakin minun tietojeni mukaan puhuttu hermostuttavan vähän. Moni masentunut nököttää yksin kotona ja vajoaa syvemmälle ihan vain siksi ettei tiedä mistä saisi apua ja miten sitä tulisi hankkia. Siksi tahdon suorittaa tässä kohdassa lyhyen mutta pätevän ohjeistuksen jolla saa ainakin jonkinsortin tukea.

1. Suori lähimpään terveyskeskukseen.
2. Pysähdy vastaanottotiskin kohdalla.
3. Tervehdi ja sano että olet masentunut ja että tahtoisit psykologin juttusille.
4. Tässä kohdassa sisar hento valkoinen lasin toisella puolella mulkaisee sinua syyttävästi. Saat parempaa palvelua jos näytät murtuneelta joten anna alahuulesi vapista hiukan.
5. Ota vastaan hoiturin ojentama ajanvarauslappu ja noudata hänen kertomiaan ohjeita.

Jokaisella kunnalla on mielenterveyspalveluja jotka on suunnattu ns. normaalille aikuiselle joka tarvitsee lyhytaikaista terapointia. Niitä tulee käyttää hyväkseen silloin kun tarvitsee apua.

#11 kirjoitettu 15.11.2007 13:35

Emt. Vuosi pari sitten oli aika vahvoja itsemurha-ajatuksia enkä oikein saanut mitään tehtyä. Yläastekin oli aika vittumaista ja hukkaan mennyttä aikaa. Tiedä sitten oliko (onko?) masennusta vai jotain muuta vikaa päässä.

#12 kirjoitettu 15.11.2007 15:01

En kai. Sellaiseksi lieväksi/keskitasoiseksi on joskus muka väitetty. Mutta aina testeissä oon saanu siitä stressitestistä lähes täydet pinnat mutta sitä ne kai ei huomioi, vaikka se se mulla taitaa välillä klikata, että on niin kamalan stressaantunut. Yleensä kun unohdan huolet, enkä stressaa, olen erittäin hyväntuulinen. Välillä vaan tulee sellasia "romahdus" olotiloja ku tuntuu että räjähtää kaikkeen tekemättömään ja väärintehtyyn. Mutta masennusta se ei ole.

JM muokkasi viestiä 15:03 15.11.2007
HW kirjoitti:
heti kun tuntuu siltä että missään ei ole mitään mieltä ja että olisi parempi vaihtaa hiippakuntaa.

Mutta näinhän se homma on, niin mitä sitä kieltämään ja väittämään sairaudeksi?

On vain eri asia, että osaako elää tuollaisen havainnon kanssa vai pitääkö yrittää valehdella itselleen olevansa jotenkin tärkeä ja tekevänsä jotain tärkeää ja merkityksellistä.

Voihan sitä vaan aatella, että kerran jotenkin, omituisesti on tänne maapallolle jouduttu, niin tyhjä täältä on suosiolla poistua, minä ainakin katon tän homman loppuun asti.

#13 kirjoitettu 15.11.2007 15:22

Paniikkihäiriötä (tai jonkin sortin ahdistuneisuutta, en tiiä), unettomuutta ja yleisvittuuntuneisuutta aina välillä kärsin, mutta pahempaa masennusta ei juurikaan ole ollut. Joitakin hetkellisiä turhautumisen tunteita jne silloin tällöin ilmaantuu. Syksy saa aikaan myös pientä ylimääräistä routimista. Pari päivää sitten heräsin ja kun avasin silmäni, koko kämppä näytti ihan harmaalta ja ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleen, ei ollut niinkään positiivinen. Vitutti suunnattomasti heti aamusta lähtien. Oli ns. epätodellinen olo. Onneksi seuraava aamu olikin sitten ihan normaali aamu.

Nyt on lunta vähän maassa ja se on hyvä juttu se. Hajoan marraskuuhun ja synkkyyteen joka vuosi samalla lailla ja lumi kyllä on aina asiaan auttanut.

Taloudellinen tilanne on koko syksyn ollu todella huono ja ruuat, mitä on syöny, on ollu värittömiä maksalaatikoita tai oksennuksen näköistä lihaperunasoselaatikkoa ketsupilla. Pari kertaa olen kokkaillut ja siinä touhussa kyllä mieli virkistyy. Pitää siis jatkossa näinä synkkinä aikoina kokkailla useammin. Muutakin aktiviteettia pitäisi keksiä. Siitä talvi ja syksy ovat perseestä, kun mitään järkevää tekemistä ei oikein keksi eikä koneellakaan jaksaisi koko aikaa viettää.

SaastanenHippi muokkasi viestiä 15:23 15.11.2007

#14 kirjoitettu 15.11.2007 16:47

Juuh. Tai no, keskivaikeasti. Olen.

#15 kirjoitettu 15.11.2007 16:59

Sen verran vakavasti, että äiti käski hoitoon

#16 kirjoitettu 15.11.2007 17:01

Jypâ kirjoitti:
Nevermind kirjoitti:
Sen verran vakavasti, että äiti käski hoitoon


Ja nyt sitten hymyilet, kun olet saanut hoitoa.

En ole saanut vielä, oon vaan pillereissä

#17 kirjoitettu 15.11.2007 17:56

impronen kirjoitti:
No mutta tuohan nyt tarkoittaa sitä, ettei koe elämää millään tavalla mielekkääksi. Ei sitä, että ei ole elämällä mitään suurta tarkoitusta. Vaan ilottomuutta ja välinpitämättömyyttä omasta olosta. Tuo tarkoittaa sitä, että ei näe mitään mieltä siinä, että syö tai juo tai että tekee ylipäätään mitään. Se on ihan eri asia kuin eksistentialistinen ahdistus elämän merkityksettömyydestä.

Kyllä minä periaatteessa ymmärrän tämän sinun erottelutyrityksesi, mutta kun se ero ei ole niin selkeä. Nimittäin sellainenkin asia, josta nauttii voi olla myös ihan rehellisesti turhaa.
Jos taas vetäisin saman ajatuskulun perusteella sen johtopäätöksen, että nyt minua ei enää huvitakkaan ja tappaisin itseni, niin voisiko silloin sanoa, että olin masentunut?

#18 kirjoitettu 16.11.2007 14:15

impronen kirjoitti:
Selventyikö?


Tavallaan kyllä ja ei. Koska ei siinä ole mitään selvää. Voiko nauttia ja samalla pitää sitä niin yhdentekevänä, ettei enää kiinnosta jatkaa sitä nautiskelua? Vai onko se sitten enää oikeaa nauttimista ollenkaan. Vai mitä se on vai onko se. Kyllä minä periaatteessa ymmärrän, ettei tuo minun kuvailema ole masennusta siinä mielessä, kuin masennus on tauti. Ehkä tuo on vain sellainen asenne tai jotain. Joka voi ehkä altistaa masennuksen puhkeamiselle. Mutta toisaalta se voi myös auttaa suhtautumaan vaikeuksiin, pitämällä niitä niin mitättöminä ja turhina ettei jaksa välittää.

#19 kirjoitettu 16.11.2007 18:59

Endorpheeny kirjoitti:
Minulla olisi tarjota tälläinen paketti:

Ahdistus, pelkotilat, masennus, unettomuus, paniikkihäiriö, pakkoajatukset ja pakkotoiminnot psykosomaattisine oireineen.


Itselläni tuo masennus on ahdistuksen sivutuote, joillakin toisinpäin.

Aika samantapanen paketti mullakin, ei tosin noin monipuolinen. Lääkärintodistuksessa kutsuntoja varten vuonna 2004 (siis sitä varten, että olen halukas ja kykenevä asepalvelukseen. Jälkeenpäin ajatellen ois voinu olla parempi jättää leikki sikseen..) on työdiagnooseina F42.0 Pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö ja F32.2 Vakava masennus. Palveluskelpoisuusluokan tarkistuksessa syksyllä 2005 on siirron perusteena diagnoosit F42.1 ja F33.9, en muista tarkalleen mitä ne tarkottaa, mutta jotain samantyylistä, tosin masennus tais olla sillon joku toistuvan masennuksen lievä uusiutunut jakso tms. Tällä hetkellä en kyllä sanois olevani masentunut.

Molempiin saa about samat lääkkeet. Minulla ovat toimineet mainiosti.

Juu aika samat tietääkseni, SSRI:tä lähinnä kai annetaan sekä masennukseen, että ahdistushäiriöihin. Toisilla toimii paremmin, toisilla huonommin..

#20 kirjoitettu 16.11.2007 20:05

e2 kirjoitti:
Tällä hetkellä en kyllä sanois olevani masentunut.


Elä saatana mene sanomaan, lukevat vielä näitä ja kutsuvat sut armeijjaan ja pistävät töihin ja kaikkea!

Parempi että piät nuo papereissa, niin saat olla rauhassa, hippi!

#21 kirjoitettu 16.11.2007 20:12

Progenius kirjoitti:
Suosittelen kaikille psykiatrilla käyntiä jos siltä tuntuu. Nimenomaan ensin psykiatrille, sitten tarpeen vaatiessa lääkärille.


Pakko oikaista tähän että psykiatrihan on siis lääkäri. Se on vain psykiatriaan erikoistunut lääkäri.

Psykologi puolestaan ei ole lääkäri. Muuten samankaltaista hommaa tekee kuin psykiatrikin, mutta ilman oikeutta määrätä lääkkeitä.

#22 kirjoitettu 16.11.2007 20:13

En tietääkseni ihan sairaustasolla, mutta viime keväänä kävin jo aika pohjalla. Makoilin sohvalla täysin lamaantuneena kaikenlainen paska mielessä enkä saanut paljoakaan tehdyksi. Alkukesän mukavat kokemukset parantelivat kuitenkin. Ja nyt on tähänastisen elämän rankimmalta tuntunut marraskuu, kyseiselle kuukaudelle kun on viimeiset 5 vuotta kasautunut kovin masentuneisuus vuodessa (ellei nyt sitä kevättä lasketa). Vaikka koulussa ja muuallakin on periaatteessa helppoa, niin tämä kuukausi tähän vuodenaikaan tekee kyllä aina tehtävänsä.

Mutta en tosiaan tiedä olenko koskaan ollut vakavasti. Ala-asteella koulukiusausvitutukset, viime vuosina perus-teiniangstit ja sitten nämä tälle vuodelle osuneet jaksot.

#23 kirjoitettu 16.11.2007 20:32

Kyllä musta tuntuu, että mulla on pientä masennusta pukannut aina välillä. Pari päivää sitten jäin nukkumaan, vaikka kello selkeästi ilmoitti että se on nyt 6.30 ja aika herätä. Voidaan sanoa, että en kärsi masennuksesta, vaan yleisvitutuksesta.

#24 kirjoitettu 16.11.2007 22:57

JM kirjoitti:
Elä saatana mene sanomaan, lukevat vielä näitä ja kutsuvat sut armeijjaan ja pistävät töihin ja kaikkea!

Parempi että piät nuo papereissa, niin saat olla rauhassa, hippi!

Ääh, paskat, kun siis siellä armeijassa jo lusin sen 3 kuukautta ennen ku pää alko olee räjähtämäisillää ja sit siirsivät nimenomaa c-luokkaan ettei tarvi tulla takas, koska todennäkösesti niissä olosuhteissa en kestäis kuitenkaa.

Ja töissä ja kaikkee tarvii kuitenki olla. Tai no tällä hetkellä taas opiskelen, mutta ei mua valtio mitenkää tukis jos en ois koulus tai töissä. En sais ees työttömyyskorvausta tai mitää (koska oon alle 25 vuotta ja ne systeemit et "täytyy hakee vähintää nininjaniinmonee opiskelupaikkaa ilman sisäänpääsyä" ei oikee toimi ku mulla oli jo opiskelupaikka mut jätin sen kesken) joten mun on ihan pakko olla töissä tai opiskelees, jotta voin elää muuten kuin porukoiden siivellä. Tai no, kaipa joku sossun luukku on yks vaihtoehto kans.. Mutta siis ei ole tarvinnut semmosee turvautua, kun tuon yliopistopaskan lopetettua menin töihin ja nyt taas opiskelen ihan toisessa paikassa.

Endorpheeny kirjoitti:
Nii.. työkyvyttömyyseläke olis kova juttu.. vois rauhassa taiteilla.

Se ois kyl kova sana, ku eipä tolla taiteilulla oike muute ois hyviä mahollisuuksia kai elää. Paitsi tällee niiku minä tällä hetkellä et teen koulussa taidetta ja saan sit opintotukea, mut toi kouluki loppuu jo ens kesää mennes, ni mä oon taas kohta varmaa kusessa. Tai siis raksalla töissä..

#25 kirjoitettu 16.11.2007 23:00

Mulla ois kai ollu työkyvyttömyyseläkkelle, väliaikaiselle mahiksia muttei onnistunut.. TAi on vähän vaiheessa.

#26 kirjoitettu 16.11.2007 23:29

Harkitsin myös työkyvyttömyyseläkettä, mutta en sit tiiä. Olisko se sitten niin hyvä juttu pidemmän päälle...Huhua liikkuu että sen jälkeen jää leima otsaan.

#27 kirjoitettu 16.11.2007 23:44

Lemmiwinks kirjoitti:
Harkitsin myös työkyvyttömyyseläkettä, mutta en sit tiiä. Olisko se sitten niin hyvä juttu pidemmän päälle...Huhua liikkuu että sen jälkeen jää leima otsaan.


No mutta jos sais 25 vuotiaaks asti työkyvyttömyyseläkkeen ja sitten vielä siitä "leiman" eikä joutuis koskaan töihin?

#28 kirjoitettu 16.11.2007 23:58

JM kirjoitti:

No mutta jos sais 25 vuotiaaks asti työkyvyttömyyseläkkeen ja sitten vielä siitä "leiman" eikä joutuis koskaan töihin?


Juuh...Ei siinä mittää. Kunhan höpötin. Parasta olis jos ei tarvis ikinä tehä töitä. Eikä minua se leima haittaa, leima on jo. Nyt on kyl hyvä duuni, voi olla siellä pää pipinä. Mutta joitakin tuo leima haittaa ja jotkut pitää elämän tärkeimpänä asiana töitä...

#29 kirjoitettu 17.11.2007 10:36

sv kirjoitti:
ite oon työkyvyttömyyseläkkeellä ainaki vuoden loppuun, en tiiä et jatketaaks sitä.

ainaki saa 50e enemmän rahaa ku työkkäri+sossu.

sv muokkasi viestiä 10:24 17.11.2007

nii ja noi "leima" jutut, ni eikai ne haittaa... ite sanoin työhaastattelussa ihan suoraan et olen maanis-depressiivinen eli miulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja kerroin ettei se aiheuta mitään ongelmia ku se on hallinnassa. et siedän huumoria ja vittuilua ja joka "yhteisössä" kuten esim työkaverit, ni kestän semmosta "nyyppien simputusta". siis ei pitäis olla mikään ongelma. Mut jos pomo on homoe kusipää ja luulee jokskuu kehariks, ni sit se ei oo oikee työpaikka. semmosillle firmoille vaa molotovin koktailia


Auts... Äiti kertoili tosta kaiken näköistä.. Hmm, aikas pelottavaa ehkä jossainmäärin..

#30 kirjoitettu 17.11.2007 10:49

Endorpheeny kirjoitti:
sv kirjoitti:
nii ja noi "leima" jutut, ni eikai ne haittaa... ite sanoin työhaastattelussa ihan suoraan et olen maanis-depressiivinen eli miulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja kerroin ettei se aiheuta mitään ongelmia ku se on hallinnassa.. ..Mut jos pomo on homoe kusipää ja luulee jokskuu kehariks, ni sit se ei oo oikee työpaikka. semmosillle firmoille vaa molotovin koktailia

Komppaan niin vitusti. En tietenkään moiti ihmisiä, jotka ovat päättäneet pitää asiansa salassa, juuri koska se saattaa vaikuttaa negatiivisesti toisten suhtautumiseen. Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla. Ei minua hävetä pätkääkään tämä asia. Jos se jotakin haitta, on tyyppi tosiaan vaan "homoe kusipää" ja saa suksia vituliin.
Mitä avoimemmin ihmiset puhuvat psyykkisistä sairauksistaan, sitä normaalimmin niihin suhtaudutaan.
Hyvä, rakkaani, hyvä.


Mä ilmoitin koulussa että meen psykiatrille, ja "hullu!!" huudoista ei tuu loppua.. oikeestaan ainut joka huutelee on yks ruotsalainen huora (se oikeesti huoraa), mutta silti se on tavallaan loukkavaa ja häiritsevää.

aijoo, ja en tiiä, miks lainasin sua..

#31 kirjoitettu 17.11.2007 10:58

Endorpheeny kirjoitti:
Nevermind kirjoitti:
Mä ilmoitin koulussa että meen psykiatrille, ja "hullu!!" huudoista ei tuu loppua..

Joo.. ongelmallista tuo. Ihmiset on vaan niin vitun idiootteja. Vuosien varrella tuo vammailu hienostuu, muuttuen juoruamiseksi ja selkäänpuukottamiseksi. Mutta aina löytyy myös ihmisiä, jotka kykenevät empatiaan..
aijoo, ja en tiiä, miks lainasin sua..

Koska puhun aina niin ylimaallisen fiksuja. Sitaattikokoelman julkaisu on harkinnassa.. "Endorpheeny: Jumallisia viisauksia".


tavallaan on yllättävän hauskaa toi, nimitäin saatan pelotella ihmisiä ^^ jos ne käy vituttaviks, alan vaan uhkaileen ja ne tietää että käyn psykellä...

#32 kirjoitettu 17.11.2007 13:53

Endorpheeny kirjoitti:
Komppaan niin vitusti. En tietenkään moiti ihmisiä, jotka ovat päättäneet pitää asiansa salassa, juuri koska se saattaa vaikuttaa negatiivisesti toisten suhtautumiseen. Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla. Ei minua hävetä pätkääkään tämä asia. Jos se jotakin haitta, on tyyppi tosiaan vaan "homoe kusipää" ja saa suksia vituliin.
Mitä avoimemmin ihmiset puhuvat psyykkisistä sairauksistaan, sitä normaalimmin niihin suhtaudutaan.

Joo, samaa mieltä. Ennen salailin omia mielenterveydellisiä ongelmiani, eikä niistä tiennyt kukaan muu kuin lähimmät sukulaiseni ja psykot joiden luona kävin juttelemassa. Ajattelin, että jos muut tietäisivät, he pitäisivät minua huonompana ja kaikkea, enkä siis kertonut edes kavereille tai kellekään. Mutta sellainenhan vain aiheutti sen, että itse leimasin itseni huonommaksi, eikä sitä varmaan kaverit olisi tehneetkään jos siitä olisin kertonut. Nyt kun olen alkanut olla avoimempi ja olen huomannut, että monet minua ymmärtävät, se on huomattavasti kohentanut itsetuntoani ja sitä kautta ehkä jonkinverran vähentänyt ahdistusta. Eihän se ongelmia poista, mutta tekee elämän siedettävämmäksi. Nojoo, en kyllä itsekkään työhaastatteluissa tai missään ole mennyt ko. asioista puhumaan enkä varmaan jatkossakaan mene, mutta esim. mikserin forumeilla uskallan jo niistä kertoa, kun tääl on niin kivaa ja ymmärtäväistä porukkaa

#33 kirjoitettu 19.11.2007 22:01

Vaikutan 100 X sosiaalisesti taitamattomammalta kuin oikeasti olen itsetunto-ongelmien takia ja tämä aiheuttaa aivan sanoinkuvaamatonta turhautumista. Se on jännä miten kauppamatkakin on tolkutonta kidutusta jolloin tekisi mieli vain alkaa itkemään kuin pikkuvauva ja ryömiä johonkin koloon piiloon. Tämä turhautuminen on sitten aiheuttanut helvetin kovan masennuksen. Onneksi on nyt lääkitykset. Olen kokenut oloni välillä huomattavastikin paremmaksi, mutta ei tämä helvetti tähän lopu.

Nyt tällä ihanalla paikkakunnalla on ilmeisestikin tultu siihen lopputulokseen, että olen narkkari. Siitä puhuvat kouluni opettajat, poliisit sekä kaverit. Poliisit itseasiassa soittivat kaverini vanhemmille että "Teidän poikanne on vakituisesti huumeidenkäyttäjän kanssa tekemisissä." Taustalla oli se, kun kävin tunnustamassa poliisille käyttäneeni kerran kannabista. Koulun rehtori on minua tästä asiasta kuullustellut, samoin terveydenhoitaja. Poliisi (sama tyyppi, joka soitti kaverini vanhemmille) piti lukiossani huume"valistusta" juuri minun tapaukseni takia, jossa mm. selitettiin, että kannabiksenkäyttö johtaa prostituutioon, että saadaan rahat seuraavaa annosta varten (), ja että kannabiksesta seuraava aste on amfetamiini. () Kannabiksen riippuvuuttakin ylistettiin. ()

Omatuntoni on puhdas, mutta ei se pitkään auta kaikkien syyttelevien katseiden alla...

Kysymys kuuluukin:
Mikä helvetin humanistinen yhteiskunta tämä on, jossa kaikesta syytetään huumeita ja huumeidenkäyttäjiä, sen sijaan, että keskityttäisiin ongelmiin näiden huumausaineiden takana. Alkaa tässä psykoosi tulemaan ilman kannabistakin kun yhteiskunta syyttää minua omista virheistään eli se kun he antoivat koulukiusaukseni ja henkilökohtaisen helvettini jatkua kuutisen vuotta, ilman suurempaa väliintuloa. (Kerran kyllä omistettiin pari päivää asialle, mutta sen jälkeen siihen ei taas puututtu.)

Olisikohan kenelläkään varteenotettavia neuvoja asian suhteen?

poppanaattori muokkasi viestiä 22:05 19.11.2007

#34 kirjoitettu 20.11.2007 10:58

Lemmiwinks kirjoitti:
Harkitsin myös työkyvyttömyyseläkettä, mutta en sit tiiä. Olisko se sitten niin hyvä juttu pidemmän päälle...Huhua liikkuu että sen jälkeen jää leima otsaan.

En tiedä tuosta, mutta se aika minkä viettä työkyvyttömyyseläkkeellä on pois mennyt aikaa työkokemuksen suhteen.

MKDELTA muokkasi viestiä 11:01 20.11.2007
Voi olla vähän ikävää selitellä että miksi on ollut vuosia pois työelämästä.

#35 kirjoitettu 20.11.2007 13:49

Coivisto kirjoitti:
Tässä viestiketjussa ei ole takoitus arvostella tai mtenkaan arvioida milloin toinen ihminen saa olla vakavasti masentunut.

Tässä vain on kyse että oletko.
Jos se on mennyt ohi niin miltä se vaikuttaa näin jälkeenpäin?
Pelottaako ajatus masennuksesta vieläkin vai onko pelon tunne vieläkin konkreettinen?

Tunnnen välillä itseni todella masentuneeksi. Ei tämän ketjun aloittamiselle ole oikeastaa muuta järkevää syytä.

Masentuneisuus ylipäätänsä. Siinä threadin idea.


Olen ollut. Kun tajusin vihdoinviimein et meikäläinen ei nyt kyllä
oo enää ihan normaali... että jotain nyt on päässä vialla
niin sitten mentiin herra kallonkutistajan puheille ja
herra kallonkutistaja tuumasi että selevä tapaus, Aspergeri, ota tästä tabuja niin helpottaa. Sitten popsin niitä tabuja ja pääsin
"rentoutumaan" ja pystyin vihdoin alata käsittelemään asioita päässäni.
Sain asiat käsiteltyä ja lopetin tabujen syömisen. Nyt kaikki paremmin.
Sanoisin että ei sillä ole muuta negatiivista vaikutusta ollut näin jälkeenpäin
muutakuin häpeän tunne ja ikävät muistot. (Ja tuo läjä tabletteja mitä jäi ylimääräistä. En myy vaikka kuinka kysyt)

#36 kirjoitettu 20.11.2007 14:15

Itseä lähinnä kiinnostaa, että missä se raja menee koska kannattaa alkaa harkita lääkärille menoa? Kun suomalainen mies perinteisesti vähättelee omia asioitaan ja eteenpäin mennään sitten vittu vaikka naama veressä.

"Ei tässä nyt oikeasti asiat päin vittua ole. Kunhan kuvittelen. Känni päälle jos se vaikka helpottas..."

#37 kirjoitettu 20.11.2007 15:51

Pastori kirjoitti:
Itseä lähinnä kiinnostaa, että missä se raja menee koska kannattaa alkaa harkita lääkärille menoa? Kun suomalainen mies perinteisesti vähättelee omia asioitaan ja eteenpäin mennään sitten vittu vaikka naama veressä.

"Ei tässä nyt oikeasti asiat päin vittua ole. Kunhan kuvittelen. Känni päälle jos se vaikka helpottas..."


No kerrotaan nyt sitten meikäläisen tarina, vaikka sitä häpeänkin...
josko siitä vaikka joku vastaavanlainen tapaus ottaisi myös mallia ja hankkisi apua.

Eli elämäni varrella olin joutunut kokemaan paljon suuria pettymyksiä...
läheisiä kuoli, tyttöystävät petti, jne. Kerran about samaan aikaan
tyttöystävä jätti kun tärkeä ihminen kuoli... ja kun mulla on tuo
Aspergerin syndroomakin niin en voi sanoin kuvailla minkälaiset
tuskat mulla oli sisälläni. No luottamus elämään, ihmisiin katosi täysin.
Sitten aloin taas seurustella kun yksi tyttö oli iskeny silmänsä muhun.
Olin vieläkin aivan rikki tuosta edellisestä jätöstä ja kuolemasta,
mutta tyhmä kun olin niin ajattelin että no kyllä se tästä unohtuu
ajanmyötä, seurustellaan vaan. No kuinkas siinä sitten kävikään...
kun ei ollut enää luottamusta mitä antaa.
Sitten koska en pystynyt luottaa, alkoi isot riidat
ja lopulta parinvuoden taistelun jälkeen pätkäisin avokämmenellä
tyttöystävääni poskelle niin että säikähdin aivan älyttömästi
ja huomasin että mitä vittua sä jätkä teit.
Anelin anteeksi, tyttöystävä lähti kävelemään ja itse juoksin
pääedellä seinään.
Sitten rohkaisin itseni että nyt poika sä hankit apua, tämä ei käy.
Toi läimäys avasi mun silmät täysin sille että mussa itsessä on jotain
pahasti vialla eikä siinä tyttöystävässä, mä olin aina vihannut
miehiä jotka läimii tyttöystäviään ja nyt mä tein itse niin.
Mulle oli henkilökohtaisesti kova paikka mennä kallonkutistajalle
kun en uskonut siihen touhuun tippaakaan, mutta mä aijoin saada itseni
kuntoon tavalla tai toisella ja pakotin itseni menemään jos siitä olisi sittenkin hyötyä.
Menin ja kerroin asiani, eikä mennyt tosiaankaan kauaa kun tajusin
nämä kaikki asiat mitkä mun alitajunnassa oli mua murtanut,
koska enhän mä itse sitä aikaisemmin tajunnut että kaikki vanha
paska oli jäänyt sinne kummittelemaan.
Tämän jälkeen muistan kun sain itseni vihdoin kuntoon niin
tyttöystävä ei sitä uskonut millään, sanoi vaan että kun en mä niitä
lääkkeitä ottanu kovin kauaa, yritin selittää sille että mun ei tarvi
enää kun oon saanu ajatukseni kuntoon, mut se ei uskonu...
ei tietenkään kun sitä oli koko meidän seurustelun ajan ollu tota taistelua.
Mut jatkettiin seurustelua ja tyttöystäväkin huomasi että asiat muuttui,
yritin parhaani mukaan hyvittää paskan käytökseni, mutta sitten
myöhemmin siinä kävi niin että tyttöystävä ei pystynyt enää
saada tunteitaan takaisin ja päätettiin yhdessä että erotaan.
En mene moittimaan koska itse olisin jättänyt itseni jo ajat sitten.
Kuitenkin sen ansiosta että sain itseni kuntoon koko loppu seurustelu
aika meni hienosti, käytiin leffassa ja vietettiin mukavia iltoja...
sitten kun tultiin siihen tulokseen että erotaan niin erottiin sovussa
ja pakkailtiin yhdessä tyttöystävän tavarat.
Sen jälkeen olemme olleet hyviä ystäviä ja ystävyys jatkuu,
joskus tosin meinaa lähteä lapasesta if you know what i mean...
Nyt voin olla hyvällä mielellä koska tiedän että tuo ei pääse enää
toistumaan tuo mun käytös koska nyt ymmärrän ja tiedän että
jos ei löydä luottamusta niin kannattaa katsoa ensimmäisenä peiliin.
Ja pystyn taas antamaan luottamusta kun sain selville että vika olikin omassa päässä. Nyt pystyn olla hyvä mies.
Vaikka tämä tyttö ja minä olemmekin hyviä ystäviä nykyisin
ja jne... niin häpeän kovasti niitä aikoja kun olin sekaisin,
ja se on hyvä asia että häpeän niitä koska se muistuttaa mua siitä
että apua kannattaa hakea jos on paha olla.

Jotkut saattaisi ajatella että eihän tossa tarinassa ollu onnellinen loppu...
tehän erositte.
Erottiin, erottiin, mutta onnellisina, sovussa... ja olemme hyviä ystäviä.
Mun ei tarvi enää pelätä tulevaisuutta kun tiedän pystyväni taas luottaa
ja nyt ymmärrän hakea apua jos masennun.
Ja tulevaisuudessa pystyn olla jollekkin hyvä mies.

SleeperXxX muokkasi viestiä 21:10 20.11.2007

Huomautetaan nyt että kun sanoin että koko seurustelun ajan ollu taistelua niin tarkoitin sillä sanallista riitelyä enkä suinkaan
mitään hakkaamista. Naistenhakaaja en ole.
Toi läimäys mitä säikähdin ei suinkaan ollut mikään nyrkinisku
tyttöystäväkin sanoi myöhemmin ettei se edes ottanut kipeää...
mutta pointti oli siinä että tuo läimäys avasi mun silmät.
Että älkää nyt ymmärtäkö väärin, ei ollu tapana läimiä tyttöystävääni.
Ne riidat oli ihan huutamista.
Joku vaan jo ymmärsi väärin niin ettei tule lisää väärinkäsityksiä.

#38 kirjoitettu 20.11.2007 21:48

en tunne olevani muutakuin joskus hieman masentunut.
elämän reaaliteetit ajaa siihen nurkkaan ja tulee pieniä ahdistuskohtauksia.

#39 kirjoitettu 22.11.2007 10:11

Progenius kirjoitti:

Höh, kai mä sit käynki psykologilla enkä psykiatrilla.. Noh, ens kerralla kysyn siltä et "kumpi sä oot?"


Kannattaa tietää. Se yleinen "totuus" menee niin, että psykologit ovat liian lääkevastaisia ja psykiatrit liian lääkemyönteisiä. No joo.. Oikeasti toki hajonta noiden ammattikuntien sisällä on isoa, mutta tilastollisesti noin se menee.

#40 kirjoitettu 22.11.2007 16:54

En nyt osaa sanoa tarkalleen kuinka vakavaa tämä on, mutta nyt jotain asiasta varmasti kertoo se että käyn säännöllisesti psykologilla ja viime talvelta löytyy kaksi partakoneen terällä tehtyä arpea tosta vasemman ranteen valtimon päältä. Eli kaiketi vastaus on joo, kyllä olen. On tätä jo jatkunut jonkun aikaa. Kyllähän se vähän hirvittää että tästä vielä pahempaan suuntaan mennään tässä.

Ahdistusta on sit kanssa, se on semmonen ihan vitun hauska bonus kun saa kunnon kohtauksia välillä.