Mikseri.net

#2 kirjoitettu 22.12.2004 14:11

IronMaid kirjoitti:

Mutta miten tuollaiseen suhtaudutaan?


Anna sille aikaa.

En halua nähdä hänen hautaansa, en hänen ruumistaan, en halua myöntää että hän on kuollut. En voi koskaan puhua hänestä imperfektissä, minulle hän on elossa.


Niin oudolta kun se saattaa kuullostaakkin, niin itse ainakin koin läheisen ihmisen kuoleman tapuaksessa erittäin helpottavana, sen että sai nähdä hänen ruumiinsa. Se jotenkin kokretisoi asian omituisella tavalla jota en osaa selittää. Myös hautajaiset ovat minusta hienoja tilaisuuksia. Ei ettäkö siellä olisi hauksaa, vaan siellä sen asian jotenkin kohtaa... siis kuoleman.

Kukaan ei voi olettaa, että 13-vuotias tyttö osaisi suhtautua kuolemaan tunteitta, varsinkin kun kyseessä on rakkain ystävä, eihän?


Kukaan ei periaatteessa voisi odottaa sitä venhemmiltakaan ihmisiltä... anna sille aikaa.

Kertokaa, olenko hullu, itsepäinen vai vaan masentunut ja surullinen?


On aivan normaalia, että läheisen ihmisen (tavalla tai toisella) kuolema aiheittaa kuvailemasi reaktion.

#3 kirjoitettu 22.12.2004 14:23

Olen pahoillani. Varmasti todella rankka menetys.
Kukaan ei tietenkään oleta että suhtautuisit läheisen kuolemaan tunteitta. Kannattaa muistella niitä hyviä asioita siitä ihmisestä, ja miettiä miten hän haluaisi sinun asiaan suhtautuvan. Uskoisin, että ystäväsi haluaisi sinulle kaikkea hyvää, ja että jatkaisit elämääsi mahdollisimman onnellisena tästä iskusta huolimatta.

En tarkoita, ettet saisi surra ystävääsi, päinvastoin. Suru väistyy yleensä vasta kun sen on käynyt kunnolla läpi. Loppuelämäkseen siihen ei kuitenkaan saa jäädä makaamaan. Sitä ei ystäväsikään olisi varmasti halunnut sinun tekevän.

Olosi on varmasti tällä hetkellä musertunut. Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta jossain vaiheessa suru alkaa hellittää.

Muista, että sinun elämäsi ei loppunut.

Jaksamista ja kaikesta huolimatta hyvää joulua.

Pyydän anteeksi jos kirjoitin jotain typerää. Tällaiset aiheet eivät ole niitä helpoimpia.

#4 kirjoitettu 22.12.2004 14:28

Tämä vuosi on ollut minullekin aika kova koulu läheisten menettämisen suhteen, eivätkä kuvaamasi tunteet tunnu lainkaan vierailta. Toivon sinulle jaksamista ja uskoa tulevaan. *hiljaista kunnioitusta ja osaanottoa kuvastava hymiö*

#5 kirjoitettu 22.12.2004 14:39

Ilkeä saada tuommoinen tieto... olen myös kokenut vastaavanlaisen, eli kokemuksia siitäkin on...

Kuolemaan en ehkä ole ikinä osannut suhtautua oikein... se on kumminkin niin lopullista ja juuri eilen sain lievän kohtauksen, kun vaimoni kaatui lattialle ja minä olin juuri keittiössä ja en nähnyt koko tapahtumaan, vaan riensin pikaisesti olohuoneeseen ja järkytyin todella, kun vaimoni makasi lattialla. En nähnyt hänen kasvojaan, joten vähemmästäkin menin paniikkiin.
No, ei siinä ollut kumminkaan mitään kuolemanvakavaa, joten säikähdys oli minulta ylireagointia.

Mutta sen jälkeen ajattelin (siis yöllä) että mitenköhän minä selviäisin jos läheinen kuolisi pois?
On tässä yksi muukin asia ollut, sillä iso-äitini on sairastunut ja hän teki kuolemaa viime viikonloppuna, mutta jaksoi sinnikkäästi taistella vielä, mutta aikaa ei ole kuulemma paljon enää...
Siihen uutiseen reagoin ensin aika hyvin, mutta kun tiedän miten äitini ottaa tuon, menin lähes paniikkiin, kun äiti sitten soitti ja kertoi tilanteen.
Kuoleman kyllä pystyy hyväksymään, siinä missä muutkin elämänmuutokset, sillä aina on hyvä surra surut pois ja sitten voi päästää irti viimein siitä ihmisestä jonka olet menettänyt. Mutta tämä taas ei tarkoita sitä etteikö sitä ihmistä pitäisi muistaa, vaan muistoa on aina vaalittava.

Kirjoitit:
"En halua nähdä hänen hautaansa, en hänen ruumistaan, en halua myöntää että hän on kuollut. En voi koskaan puhua hänestä imperfektissä, minulle hän on elossa. Kukaan ei voi olettaa, että 13-vuotias tyttö osaisi suhtautua kuolemaan tunteitta, varsinkin kun kyseessä on rakkain ystävä, eihän?"

Ei voi mielestäni olettaa että suhtautuisit hänen kuolemaan "normaalisti" (mikä on normaalisti?) vaan nuori tai vanha, aina on vaikea hyväksyä kuolema.

Kirjoitit:
"Kertokaa, olenko hullu, itsepäinen vai vaan masentunut ja surullinen? Ja onko jollain jotain kokemuksia samasta asiasta, ystävän kuolemasta."

Et ole hullu, etkä itsepäinen (tai voisi sanoa että jos et hyväksy hänen kuolemaa, niin julmasti sanottuna olet itsepäinen, koska et juuri hyväksy sitä asiaa)
Masentunut/surullinen on lähempänä totuutta... ne ei ole mitenkään poissuljettuja vaihtoehtoja kun tuommoisen tilanteen kohtaa.

Ja viimeiseen... on kokemuksia liikaakin ystävien/läheisten poismenosta... en vaan kerro niitä, koska kukaan ei varmasti kiinnostu lukemastaan

Toivottavasti olin edes vähän avuksi

#6 kirjoitettu 22.12.2004 14:43

Scorpinicus kirjoitti:

Kuolemaan en ehkä ole ikinä osannut suhtautua oikein...


Mikä tämä "oikea" suhtautumien sitten oikein on?

#7 kirjoitettu 22.12.2004 14:48

Haava kirjoitti:
Scorpinicus kirjoitti:

Kuolemaan en ehkä ole ikinä osannut suhtautua oikein...


Mikä tämä "oikea" suhtautumien sitten oikein on?


Se on minun oma, yksityinen asiani..

#8 kirjoitettu 22.12.2004 14:51

Scorpinicus kirjoitti:

Se on minun oma, yksityinen asiani..


Anteeksi anteeksi... Ajattelin vain ihan yleiseti... tarkoitus ei ollut urkkia henk. koht. asioita vaan keskustella kuolemasta.

Haava muokkasi viestiä 14:52 22.12.2004

Näin tabu asia se kuolema näköjään on.

#9 kirjoitettu 22.12.2004 17:09

Sininen Lahna kirjoitti:
Olen pahoillani. Varmasti todella rankka menetys.
Kukaan ei tietenkään oleta että suhtautuisit läheisen kuolemaan tunteitta. Kannattaa muistella niitä hyviä asioita siitä ihmisestä, ja miettiä miten hän haluaisi sinun asiaan suhtautuvan. Uskoisin, että ystäväsi haluaisi sinulle kaikkea hyvää, ja että jatkaisit elämääsi mahdollisimman onnellisena tästä iskusta huolimatta.

En tarkoita, ettet saisi surra ystävääsi, päinvastoin. Suru väistyy yleensä vasta kun sen on käynyt kunnolla läpi. Loppuelämäkseen siihen ei kuitenkaan saa jäädä makaamaan. Sitä ei ystäväsikään olisi varmasti halunnut sinun tekevän.

Olosi on varmasti tällä hetkellä musertunut. Tiedän, että tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta jossain vaiheessa suru alkaa hellittää.

Muista, että sinun elämäsi ei loppunut.

Jaksamista ja kaikesta huolimatta hyvää joulua.

Pyydän anteeksi jos kirjoitin jotain typerää. Tällaiset aiheet eivät ole niitä helpoimpia.


Kiitos tuosta, antoi voimia jaksaa ja toivoa, että ehkä jonain päivänä kaikki tästä paranee....

#10 kirjoitettu 22.12.2004 17:30

StiituS kirjoitti:
Itselläni kuoli tässä ihan vähän aikaa sitten lapsuuden ystävä, ja tieto siitä oli todella rankka. Aina tuttavan/ystävän/kaverin kuolema satuttaa!
Ystäväni kuoleman hyväksymistä auttoi paljon, se että menin hautajaisiin, vaikka aluksi epäröinkin sitä! Nyt olen hyvilläni että menin. Sain itkettyä sen suuren surun osaksi pois, kun tajusin että hän ei enää palaa luoksemme. Myös asiasta puhuminen muuttui helpommaksi hautajaisten jälkeen.

Ylihuomenna menen uudelleen ystäväni haudalle ja vien kynttilän haudalle!

Voimia kaikille ystävänsä menettäneille!


Hautajaiset ovat kyllä "hyvä" keino hyväksyä asia mielessään, mutta minulle se on henk.koht ehkä pahin tilaisuus, sillä olen monet kerrat haudannut rakkaan ja joka kerta olen ollut tukehtumassa itkuun...
Mutta sehän on vain ihmismielestä kiinni...

#11 kirjoitettu 23.12.2004 01:31

jeesus jeesii, eiku kirkkoo.

ei mut oikeesti, onha tollane kusist et nuoret kuolee vittu vaik ois koko elämä edes, ei voi hyväksyy, mut semmost se on.
mut vaikein aikoin on hyvä olla joku mihin uskoo, on se sit kaverit, jumala tai vaik onnen munasuojat.

eikä siit tarttekkaa puhuu impperfektis, voithan sä puhuu sille muutenki eiköhän se sua kuuntele jos olitte kerta niin hyvii kavereita

mut älä jää junnaa paikoillee, hanki uusii kavereita joiden kans jakaa ilot ja toiki suru.

#12 kirjoitettu 23.12.2004 10:09

Otan osaa, todellakin. Tottakai asiaa saat surra, mutta jos joku olettaa että et edes välitä asiasta niin hänellä on kyllä jotain ongelmia. Älä pado tätä huonoa oloa sisälläsi, vaan puhu jollekin läheiselle ihmiselle tästä. Jos siis pystyt vielä tästä puhumaan, Mutta älä niele suruasi. Kyllä se ajan kanssa paranee...

#13 kirjoitettu 23.12.2004 14:09

Nyt paljastui yksi erittäin ikävä kohta kamuni kuolemassa, hänen poikaystävänsä (minun rakas ystäväni) jota hän rakasti, tappoi hänet. Hukutti johonkin järveen, joten lähes ainoa ihminen jolle olisin voinut puhua onkin syy tähän suruun. Ja hän vielä sanoo että tytöstä ei saisi enää puhua, että hänen hautajaisiinsa ei saisi mennä eikä hänen haudalleen saisi viedä kynttilöitä.
Hänen mielestään tyttö pitäisi vain unohtaa, itse hän kuitenkin puhuu kuolleiden kunnioittamisesta usein. Onko kuolleiden kunnioittamista sitten se jos heidän muistonsa unohdetaan, että he olisivat meille vain yksinäinen hautakivi jonka annetaan sammaloitua? Ei, minusta se on kuolleiden muiston häpäisyä. Hautajaisiin aion mennä, ystäväni äiti pyysi minua puhumaan hautajaisissa. Ehkä tosiaan hautajaisiin meno ja arkun näkeminen auttavat, ja huomenna vien kynttilöitä hänen kuolinpaikalleen. Kyllä tämä tästä...

#14 kirjoitettu 23.12.2004 15:02

IronMaid kirjoitti:
Nyt paljastui yksi erittäin ikävä kohta kamuni kuolemassa, hänen poikaystävänsä (minun rakas ystäväni) jota hän rakasti, tappoi hänet. Hukutti johonkin järveen, joten lähes ainoa ihminen jolle olisin voinut puhua onkin syy tähän suruun.


Aika karseeta. Mä todellakin otan kaikesta osaa. Mun on vaikee pukee mun ajatuksii sanoiksi, (kuolema on vaikee aihe) mutt kyllä se siitä.

#15 kirjoitettu 23.12.2004 16:33

Kauheeta et tähän täyty liittyä jotain tällästä... Mutta kannattaa mennä sinne hautajaisiin ja niin pois päin. Kyllä se ajan kanssa, niin kuin jo sanoinkin...

#16 kirjoitettu 24.12.2004 01:26

Kyllä viikatemies on viime aikoina korjaillut satoa lähipiirissä. Onhan se ikävää, mutta ei siitä kauaa jaksa murehtia. Kuolema ja sen aiheuttama suru ja masennus ovat loistavia inspiraation lähteitä. Musiikista tulee vihaista, melodiat vaikuttavat psyykeeseen syvästi ja sanoitukset ovat paljon monimuotoisempia kuin normaalisti.

#17 kirjoitettu 24.12.2004 12:45

Ameliah kirjoitti:
Itse olen monet kerrat pelännyt että mitä sitten kun mun vanhemmat kuolee,
mutta onneksi on monta iloista vuosikymmentä vielä edessä


Ei kannata tuudittautua tuohon.

T: Herra joulumieli.

#18 kirjoitettu 24.12.2004 23:31

Kuolema on sellanen asia että siihen on pakko vain jotenkin osata suhtautua ja koittaa hyväksyä, vaikka tuntuisi kuinka vaikealta..

Itseltä kuollut nyt viime vuosina paljon rakkaita ihmisiä. Ja vaikka tietää mitä tuleman pitää, silti kuolema on aina yllätys ja järkytys.. Ei sitä sillaa osaa odottaa eikä uskoa todeksi.
Ihminen jonka kans on juuri nauranut, itkenyt ja jota on koskettanut, ei enää ole olemassa, miten sen voi uskoa? Minne kadonnut?

Ruumiin näkeminen auttaa, tai edes arkun näkeminen. Sillon jotenkin hiljaa hyväksyy sen mitä on tapahtunut. Kuolema on pakko kohdata ihan konkreettisesti. Hautajaiset on oikeestaan sielunhoitoa niille ihmisille jotka jää suremaan.

Joskus kuolema voi olla helpotus. Kärsimys saattaa olla liikaa, ja sillon voi jopa olla onnellinen, no ei ehkä onnellinen, mutta helpompi hyväksyä kuolema.

Aina ei ole mahdollista jättää jäähyväisiä, koska kuolema on niin äkillinen. Sillon hautajaiset on se mahdollisuus. Mutta jos tietää mitä on edessä, niin sillon voi kertoa kuinka paljon rakastaa tai mitä merkitsee ja voi jättää jäähyväiset ihan oikeasti. Se saattaa olla hyvä asia kun tietää sen jälkeen että toinen tietää..

Mutta se vanha klisee, että aika parantaa, on ihan totta. Vaikka se ei auta pahimmalla hetkellä, eikä siihen voi uskoa, mutta sen tulee huomaamaan. Jonkun ajan päästä muistaa vaan ne kauneimmat muistot toisesta ja on onnellinen edes niistä hetkistä mitä sai viettää rakkaan ihmisen kanssa.

#19 kirjoitettu 30.12.2004 11:38

Multa itseltäni ei ole nyt vähään aikaan (onneks) ketään läheistä kuollu. Toissapäivänä oli vaan kauhee epätietosuus kun toinen kaveri sano hirttävänsä ittensä ja toisesta kaverista ei kuulunu mitään sieltä thaimaasta. Ei tullu kyl toissa yönä nukuttua. Mut eilen sain onneks tietää et hirttosolmu ei pitäny ja toinen olikin matkalla toises pääs thaimaata. Kyl liippas lähelt huhuhuh... Asiaa mun mielest pahensi se kun ei tiennyt onko kaikki hyvin vai ei.