Tänään palvelusaamuja jäljellä 45. Käytännössä katsoen 31, sillä 14 viimeistä aamua on käytännössä katsoen joululomaa. Vuosi varusmiessoittokunnan riveissä on ollut todella palkitseva. Paitsi soittotoimintakautensa, mutta myös "inttitouhun" osalta. Sen olen vasta ruvennut hahmottamaan ihan viime päivinä, että ei jumaliste: olen ollut Norjassa esiintymässäi kuudelle-kahdeksalle tuhannelle ihmiselle ja kiertänyt keikkabussissa lähes kaikki suurimmat Suomen metropolit trumpetti kourassa. Kunpa vielä pääsisi kitaran ja mikin kanssa tekemään saman. Ehkei sentään mitään The Rasmus keikkapalatseja ja catering -palveluita, mutta edes paku alle ja menoksi. Siitä harjoittelumotivaatiota hakemaan vaan.

Norjan spectrumissa koin kenties kovimman paikan, minkä olen muusikonurani aikana kohdannut. Muistan varmaan lopun ikääni kun oli Suomen vuoro hurmata kuviomarssillaan, jota olimme harjoitelleet verenmaku suussa koko kevään maaliskuusta lähtien. Areenan ja soittokunnan erotti verho, jonka taakse soittokunta asettui aloitusmuodostelmaan. Tunnelma oli kauttaaltaan odottava ja innostunut. Kerroimme vitsejä ja muutenkin tunnelma oli hilpeä odottaessamme ensimmäistä suurta esiintymistämme, mutta kun verhot aukesivat tunnelma muuttui kuin veitsellä leikaten. Kun näin verhon aukeavan, tuntui kuin aika olisi hidastunut. Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan kun sanotaan että matka tuntui ikuisuudelta. Tuntui että matka kulisseista areenan keskiosaan kesti useita minuutteja vaikka siinä meni maksimissaan kolmisenkymmentä sekuntia. Kun soittokunnan johtaja nosti sauvansa merkiksi biisin alkamiseksi jännitys kohosi huippuunsa, ja musiikin lähtiessä raikumaan tilanne muuttui raivoisaksi.

Adrenaliini lähti virtaamaan suonissani. Olo oli vähän samanlainen kuin päänsärkypillerin nappaamisen jälkeen. Fyysinen jännitys katoaa ja muuttuu suoraan sanottuna puhtaaksi pakokauhuksi. Tosin päänsärkylääkkeethän eivät tietääkseni aiheuta pakokauhun tuntemuksia. Kuvioomme kuului osio jossa trumpettirivi kävelee muun soittokunnan läpi eturiviin. Tuon läpikävelyn aikana jännitykseni nousi tasolle josta oli vain kaksi tietä ulos. Joko pyörtyisin siihen paikkaan, tai sitten pahin adrenaliinipiikki menisi ohi ja saisin itseni kontrolliin. Jälkimmäinenhän siitä seurasi, mutta oli vähintäänkin kiehtovaa miten tuona hetkenä soittokunnan musiikki puuroutui korvissani oudoksi, tunnistamattomaksi kohinaksi ja näkökenttäni alkoi sumentua. Sitä kesti ehkä noin viitisen sekuntia, jonka jälkeen äänet ja kuvat saavuttivat normaalin kirkkauden. Se tuntui hienolta.

Mutta menneisyydestä takaisin nykyhetkeen. Olen huomannut männä viikolla, että mitä lähemmäs kotiutumista pääsemme, sitä turhauttavampaa on viettää viikot Lahdessa. Joka ikinen viikko tuntuu kohtuuttoman pitkältä ajalta ilman rakkaita ystäviä ja perheen jäseniä. Melkein tuntuu kuin olisin laiminlyönyt heitä koko vuoden. Viikonloppu on aivan liian lyhyt aika nähdä niitä kaikki ihania ihmisiä, jotka kotipuolessa touhuavat omien puuhiensa parissa. Kulunut vuosi on ainakin opettanut arvostamaan ystäviä, tai ainakin ymmärtämään että ystävien läsnäolo ei ole aina itsestään selvyys. Odotan ensi vuotta, vaikkakin sitten saan työn ja opiskelun vievän ajan ystäviltäni. Tosin silloin minulla on sentään vähän kolmea ja puolta tuntia lyhyempi kotimatka. Enää neljä lahti-turku-laht -reissua. Kotiin on todellakin enää lyhyt matka.