En muistakaan milloin olisi näin paljoa turhauttanut jokin. Vieläpä jokin materiaalinen. Nimittäin tuo minun rakas hattuni, australialainen nahkainen musta lierihattu, käytännössä ainoa laatuaan, hävisi eilen. Tulin istumaan ravintolapöytään hattu päässä ja laitoin ulkovaatteeni sivuun. Kun nousin valomerkin myötä lähteäkseni, ei hattua näkynyt missään. Eikä se ole jäänyt ravintolaan. Joku on halpamaisesti anastanut päähineeni. Erityisen ikävää tämä on siksi, että se oikeastaan oli veljeni hattu. Ja tämä oli kaikin puolin hyvä ja hieno hattu, jotain ihan muuta kuin kerran aikaisemmin pyöräretkellä hukkaamani huopahattu (arviolta vuonna 1999). Tavarallisille menetyksille ei kuitenkaan sovi heittää sydäntänsä, sillä sitä aina tapahtuu. Enkä heitä toivoa täysin menemään, vaikka yhtä hyvin voisin toivoa törmääväni puhuvaan lintuun torin laidalla, joka sanoisi: "Moi Sakari! Olen aina tykännyt susta ja mielenjohteistasi, ne eksistoivat." Tosin sitäkin tapahtuu, mutta hyvin harvoin.