Ihmiset nykyään ovat suurimman osan ajastaan surullisia, muka. Suru on käsiteltävänä asiana saanut muuttuvassa maailmassa aivan uuden käsityksen. Mitä suru oikeastaan on? Tuskin monikaan edes enää tietää. Tai miksei tietäisi, sehän on näköjään ja valitettavasti mitä tahansa.

Itse olen tottunut, että ihminen suree jos jotain todella pahaa tapahtuu. Pahuudesta on toki monia käsityksiä. Tottakai ihmiset kokevat eri asiat pahoiksi, mutta en ymmärrä sitä kuinka jotkut kokevat jokaisen pienenkin vastoinkäymisen, muutoksen siitä mihin on tottunut suurena uhkana koko loppuelämälle. Mielestäni pahaa on jos joku todella läheinen ihminen kuolee, menettää jotain tärkeää tai tapahtuu jotain muuta peruuttamatonta. Ja yleensä tällöin ihminen suree, suree ja itkee.

Mielestäni silti itkeminen ei ole suoraan suremista. Voimme itkeä jos on huono päivä muttei se ole suremista. Ihmiset itkevät liian usein ilman syytä ja väittävät, että he surevat. Ihmiset liian usein kerjäävät sääliä luulemalla, että he ovat surullisia kun vain itkevät. Suru on jotain suurempaa. Ei sitä että itketään, jos uusi vaate tai kymppi kokeesta jäi saamatta. Ei sitä että tehdään kaikista asioista väkisin ongelmia ja itketään niitä. Vaan sitä ettei enää ikinä tule tuntemaan jotain, jotain mikä pitää sinut elossa ja jota ilman elämässäsi ei ole enää mitään.

-Lumikki