Sekä yleisesti elämäniloisena että musiikkiin intohimoisesti suhtautuvana ihmisenä minulla on tapana hyräillä ja lauleskella itsekseni. Joskus yksin kotona ollessa minut valtaa jopa sellainen tunteen aalto, että on pakko laulaa revittäen ihan täysin palkein, niin että lasit helisevät ja katto harkitsee maalinsa karistelemista. Harvemmin ilman säestystä kuitenkaan innostun oikein esittämällä laulamaan jollekin kuulijalle, ellei kyseessä ole varsinainen keikka tai esitys. Vaikka olen laulaja jopa ammatilliselta koulutukseltani, niin se ilman säestystä laulaminen muuten kuin itsekseen on vähän kuin ottaisi vaatteet pois: toiminto, joka tarpeeksi tutun ja turvallisen ihmisen edessä tuntuu ihan luonnolliselta, mutta julkisesti ei.

Laulamisen kanssa on vähän sama asia; koska laulaminen stimuloi samoja aivoalueita tunteiden kanssa, tuntuu laulaminen usein paljastavan meistä jotain yksityistä ja intiimiä. Juuri tämän takia myös varmaan isolle yleisölle on usein helpompi laulaa kuin vain yhdelle. Säestyskin tuo mukanaan tukea ja turvaa, jonka vuoksi kämäisimmänkin karaokenauhan kanssa laulaminen on helpompaa kuin laulun esittäminen yksin a cappellana. On sääli että monikaan ei uskalla laulaa kuin korkeintaan humalassa tai joukon mukana, ja se oma ääni on itselle kovin vieras ilmaisuväline.

Lauluun purskahtaminen on tuttua musikaaleista ja disneyn piirretyistä, mutta oikeassa elämässä tällaiset kuohahdukset ovat aika harvinaisia. Vastakkaista sukupuolta ei useinkaan enää kosiskella trubaduurin elkein laululla, ja usein laulaminen sosiaalisissa tilanteissa nähdään vähän outona. Miksi ihmeessä? Kuka päätti että arjen piristäminen laulamalla on jotenkin oudoksuttavaa, ja millä ihmeen perusteella?

Joskus laulun purskahduksia tapahtuu tilanteissa, joissa laulaja on tarkoittanut laulun vitsiksi, tai laulaa sen varjolla. Tällä tavalla laulaminen vaikuttaa olevan vähän paremmin sosiaalisesti hyväksytty toiminto. Ihan kummallista, niinkuin laulamisessa olisi jotain epäluonnollista tai hävettävää. Eikä mielestäni niin missään nimessä saisikaan olla. Jokaisella on oikeus laulaa ja vapauttaa äänensä. Usein hyväkin lauluääni on hiukan piilossa siellä sosiaalisen jännittämisen alla, ja ihmiset eivät uskalla laulaa vapaasti vaan käyttävät usein ns. "turvalaulamista", joka on jonkinlainen vaimennettu versio laulamisesta, hyräilyn ja laulamisen välimuoto. Itsekin huomasin käyttäväni sitä joskus, mikä näin laulunopiskelijana minua tietysti hiukan järkytti huomata.

Yksi tapahtumista, mikä sai minut pohtimaan tällaisia, tapahtui tänään iltapäivällä olin matkalla hiukan kiiruhtavin askelin kohti matkakeskusta. Vastaan ajoi pyörällä sellainen arviolta kolmekymppinen mies, joka minut nähdessään hidasti, nousi seisomaan polkimille ja tervehti minua hymyillen korvasta korvaan "heeei" ja heiluttaen toista kättään isossa kaaressa päänsä yläpuolella (en tunnistanut häntä ollenkaan) jonka jälkeen hän lauloi suureen ääneen ja erittäin iloisesti "täsmäase laukeaaaa..." - ihan selkeästi osoittaen laulunsa minulle, eikä siinä jalkakäytävällä muitakaan ollut. Mies puikahti ohitse polkupyörineen, ja minä jatkoin matkaani hiukan hämmentyneenä mutta silti hymyillen. Ensireaktio oli "hullu", seuraava ajatus "humalassa" ja kolmas "ehkä hän luuli minua joksikin toiseksi", mutta sitten tajusin omat ennakkoluuloni, ja toruin itseäni. Minä, laulaja, leimaamassa oudoksi tuntematonta ihmistä joka laulaa. Hyi minua. Onko kadulla laulaminen muka jotenkin tabu? Itsekin laulelen usein pyörällä ajaessa, vaikkakin yksikseni. Miksei niin voisi siis tehdä muillekin?

Jäin miettimään, milloin viimeksi joku olisi laulanut minulle, osoittaen selkeästi laulunsa minulle, ja totesin että en ole ihan varma. Tuumin että harvinaista herkkua se on joka tapauksessa ollut. Minut parhaiten tuntevat ystäväni onneksi sentään lauleskelevat ja hyräilevät kanssani, mikä on sekin hienoa ja mistä heille ruusuja haluaisin antaa. Tuntematon mieskin ansaitsee ruusun, kun lauloi minulle tänään. Vaikka hän lauloi minulle vain kaksi sanaa, sai hän ajatukseni liikkeelle. Päätin että joku päivä aion vielä katsoa jotakuta läheistä ihmistä suoraan silmiin ja laulaa vain hänelle, koko laulun, oikeasti ja ilman "turvalaulamista".

Haastan myös teidät, rakkaat blogiini erehtyneet lukijani, vapauttamaan lauluäänenne arjen keskellä, katsomaan läheisiänne silmiin ja päästämään suusta ulos se musiikki mikä sieltä haluaa tulla. Melodiasta ja sanoista viis, kunhan sen suun saa auki. Kapula on nyt teillä, toivottavasti pidätte sen liikkeellä ja täsmäase pääsee laukeamaan vielä moneen otteeseen!