Komeettani kiitää matalalla meren yllä. Metallinkiilto välähtää sen siivissä kun aurinko kurkistaa pilven takaa. Yokosuka D4Y "Komeetta", maailman nopein syöksypommittaja! Ja minä olen sen ohjaimissa! Tunnen ylpeyttä Isänmaani teknillisestä osaamisesta. Tunnen ylpeyttä myös itsestäni. Olenhan sentään muinaisten samuraiden veroinen sankari. En pelkää, vaikka lentoni jää todennäköisesti viimeisekseni. Sen on tarkoituskin jäädä, sillä kohteenani on USS Essex, Yhdysvaltojen laivaston ylpeys. Olen itsemurhalentäjä.

Olen lukenut ohjeistukseni; käännyn kohti tukikohtaa sillä en löydä maalia. Takaisin kääntyminen sallitaan vain silloin. "Itsemurhalentäjänkään ei pidä heittää elämäänsä hukkaan." Tiedustelijat olisivat saaneet tehdä parempaa työtä. Essexin olisi pitänyt olla silmänkantaman päässä saamistani koordinaateista. Tai olisi pitänyt ja olisi pitänyt... olisinhan itsekin voinut kiertää laajemman ympyrän etsiessäni - turha syyttää ketään. Vai johtuiko se sittenkin pelosta? Jonkinlaisesta alitajuntani varoituksesta jonka ankara koulutukseni oli vain tukahduttanut?

"Tämä on jo kolmas kerta kun palaat, luutnantti! Ensi kerralla saat kuulan kalloosi!" karjuu kapteeni Yamamoto heti kun jalkani koskettavat maata hypätessäni koneen ohjaamosta. En ole kuullut häneltä yhtään ystävällistä sanaa. "Nyt on sota", hän aina sanoo, "Inhimillisyyden voi unohtaa. Sota ei ole ihmisten puuhaa. Kauniilla sanoillako sinä vihollisen kukistat? Voi hellanlettat sentään!" Ja nyt saan taas häneltä turpiini.

Makaan punkassa muistellen äitiä ja kotia. Suloinen päiväuneni katkeaa laihaan vatsaani kohdistuvaan bambukepin iskuun. Rakas kapteenimme täräyttää vielä toisen motivaationkohotusiskun joka osuu päätä suojaavaan käteeni, johon on jo painunut punainen kolo siihen kohtaan johon hän aina osuu. Sitten hän huutaa. "Essex on nähty taas. Tällä kertaa se ei lipeä käsistämme! Sinä lähdet nyt ETKÄ PALAA, onko selvä?!" Osaako hän enää muuten puhuakaan kuin karjuen? "Asia harvinaisen selvä, kapteeni. Japanin puolesta!" huudahdan samalla kun kompuroin pystyyn. Lähtiessäni lampsimaan hangääriä kohti kuulen vielä perässäni Yamamoton sanat: "Kohteesi on sentään lentotukialus, kyllä nyt sen kokoinen paatti pitäisi pystyä löytämään vaikka silmät sidottuina! Tai ehkä oletkin vain pelkuri! Hissatsu!! Uppoa ilman epäonnistumista!"

Olen taas ilmassa. Jenkkien lentotukialusta ei näy missään. Aallot ovat suuria - merikin tuntee sodan uhkaavan ilmapiirin ja käyttäytyy tilanteeseen sopivalla tavalla. Näen parven valaita, ne tulevat pintaan hengittämään. Geysiriä muistuttava vesisuihku valaan hengitysaukosta johdattaa katseeni ylemmäs, ja silloin silmiini osuu teräksen välke kaukaa laskevan auringon suunnasta. USS Essex! Saattueenaan vain yksi alus. Ehkä he eivät tiedä että lähellä on meidän lentotukikohtamme - se on vasta viime kuussa valmistunut. Tai sitten he aliarvioivat lentäjiemme kyvyt.

Nyt alan nähdä nuo kaksi laivaa melko selkeästi. Essexiä saattamassa oleva laiva näyttää kääpiöltä sen rinnalla. Sen kannella kääntyvät ilmatorjuntatykit kohti minua, seuraavat tarkkaavaisena liikkeitäni. Eivät ammu vielä; en ole tarpeeksi lähellä. Tähtäävät vain ja pelkäävät. Otan maalitaulukseni Essexin hangäärin ja otan korkeutta syöksyä varten. Työnnän ohjaussauvaa eteen ja nopeuteni kasvaa päätähuimaavaksi syöksyksi. Samalla ilmatorjuntakonekivääri alkaa tulittaa - valojuovia viuhuu ensin ylitseni ja sitten alitseni. Eivät osaa tähdätä, tai sitten paniikissa räiskivät minne sattuu. Sitten yksi ammus osuu polttoainetankkiini, ja kone alkaa kirjaimellisesti muistuttaa nimensä mukaista tulihäntäistä taivaankappaletta; komeettaa.

Mielessäni käy outo välähdys. Aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi, ja päässäni soi kapteenin sanat: "Sinä lähdet nyt etkä palaa, onko selvä?" Enkä palaakaan! Mutta päässäni soi myös toinen ääni. Se sanoo, että jos minun ei odoteta palaavan, onko silloin mitään väliä sillä mitä teen tai mihin menen? Onko minun tapettava kymmeniä ihmisiä vain jotta minut kirjattaisiin johonkin muistolaattaan sankarina? Mikä sankari se sellainen on?

Palaan tähän hetkeen. Näen edessäni yhä lähestyvänä lentotukialuksen hangäärin joka on miehiä täynnä. Miehiä jotka pelkäävät henkensä edestä. En enää yhtään ajattele mitä teen. Käteni liikuttavat ohjaussauvaa ihan itsestään, ja jalkani painavat polkimia kuin ne olisivat jonkun toisen jalat. Kone kääntyy ympäri ja lentää täyttä vauhtia laivoista pois päin. He lopettavat tulituksen ja jäävät kannelle tuijottamaan ihmeissään. Viimeisetkin polttoaineen pisarat suihkuavat ulos vasemman siiven juuresta. Se ei kuitenkaan haittaa sillä en aio palata tukikohtaan. "Sinä lähdet nyt ETKÄ PALAA".

Moottorin sammuttua annan koneen liitää. Essex on jo kilometrien päässä takanani. Näen taas valaita. Ehkä ne ovat täällä minua auttamassa, koska taas ne näyttävät minulle vesisuihkuillaan tien: hieman kauempana on tasainen pitkä hiekkasärkkä, kuin kiitorata, ja sen päässä on pieni runsaan kasvillisuuden peittämä saari. Laskeudun tömähtäen tuolle luonnon valmistamalle kiitoradalle ja koneen pysähdyttyä jään pitkään istumaan sen ohjaamoon. Tuijotan lasikuomun takaa tuota saarta. Se on muutaman hehtaarin kokoinen ja näyttää autiolta. Siellä voisi hyvinkin viettää vaikka loppuelämänsä maanpaossa jos kerran sankariteoksi Japanissa lasketaan vain tappaminen. Sade alkaa naputtaa ohjaamon kuomua, ja minut valtaa suunnaton uupumus. Päätän että lähden tutkimaan tuota saarta, kunhan olen nukkunut hiukan. Sitten annan unelle vallan ja menen lapsuuteni maisemiin, äidin luo. Ei ole enää mitään huolia.