3.3. 415

Olen saapunut meille osoitettuun kaivantoon. Hral ja hänen kuusihenkinen kääpiöjoukkonsa on jo hyvällä alulla, ja minun kuuden kääpiön joukkoni liittyy mukaan työhön heti huomenna kun olemme purkaneet matkatavaramme ja levänneet pitkän matkan jälkeen. Paikka vaikuttaa keskivertoa paremmalta. Täällä on paljon piikiveä ja rautamalmiakin olemme jo löytäneet. Muitakin hyödyllisiä mineraaleja uskon täällä olevan runsaasti, mutta arvometallien suhteen tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta.

3.3. 416

Olemme olleet täällä nyt tasan vuoden. Kaivokset ja niiden yhteydessä toimivat jalostuslaitokset tuottavat tasaiseen tahtiin pääasiassa rautaa, mutta olen tyytyväinen myös kuparin ja hopean määrään. Marmorikiveä meillä on melkeinpä - jopa kääpiökaivantojen mittapuulla - liikaa. Olemme juuri aloittaneet suuren salin rakentamisen. Siitä tulee komea; laadukasta sileää marmoria ja Hralin itsensä tekemiä kaiverruksia, pylväät kuin ikivanhan mäntymetsän jyhkeät rungot. Tuskin maltan odottaa sen valmistumista.

20.5. 416

Epäonnen päivä! Yksi Hralin porukan kääpiöistä on menettänyt järkensä. Rarin, nuori sepän oppipoika, ei ilmeisesti kestänyt koko talven sisällä oloa. Hän vain yhtäkkiä pimahti ja oli vähällä hakata veljensä Dre'rolin kuoliaaksi. Dre'rol haavoittui pahasti ja... (tässä käsiala vaihtuu hetkeksi hätäisemmäksi) voi hyvät jumalat, sain juuri kuulla että Dre'rol on kuollut vammoihinsa. Lukitsimme Rarinin yhteen työhuoneeseen, mutta pelkään että sinne jäi joitakin työkaluja joilla Rarin voi murtautua vapaaksi. Miksi jo nyt? Miksi vasta hieman yli vuoden jälkeen, ja miksi noin nuori ja lupaava kääpiönalku? Toivottavasti loppuvuosi sujuu paremmin.

21.5. 416

Rarin ei ole laiskotellut vankilassaan. Koko yön kuulimme sieltä meuhkaamista ja kolinaa, mutta aamulla se yhtäkkiä lakkasi. Lähetimme väkivahvan ja taistelutaitoisen Prál Jättikouran tutkimaan. Rarin oli kaivanut kirjaimellisesti kynsin hampain työhuoneen lattiasta alaspäin kääpiönmitan syvyisen kuilun ja makasi siellä pohjalla nukkumassa. Kun herätimme hänet, hän ei käyttäytynyt enää väkivaltaisesti, mutta oli yhä jotenkin omituinen. Lisäksi hän oli löytänyt maan alta merkillisen esineen - tai ehkä hän oli tehnyt sen itse, sillä se on vuoltu piikivestä - jonkinlaisen amuletin. Tuo amuletti on nyt pöydällä vieressäni kun kirjoitan tätä. Se on kuution muotoinen, hiukan arpanoppaa suurempi, ja siinä on meille tuntemattomia riimuja. Rarin väittää tietävänsä mitä nuo riimut tarkoittavat. Ne ovat kuulema avain ikuiseen elämään. Se samaan aikaan sekä kiehtoo että huolestuttaa minua.

Myöhemmin illalla

Saimme Rarinista irti lisää tietoa tästä merkillisestä esineestä. Hänen mukaansa se tarvitsee vielä ketjun, jotta sen voi laittaa kaulaan. Kun tuon amuletin laittaa kaulaan ja lausuu siihen riimuina kirjoitetut sanat, muuttuu kuolemattomaksi. Tai niin Rarin ainakin kivenkovaan väittää. Määräsin kultasepän tekemään amuletille ketjun. Se valmistunee huomenna. En usko amuletin toimivan, mutta ainakin näytämme Rarinille hänen olevan väärässä jos ei muuta. Ehkä annamme hänen itsensä kokeilla sitä ensimmäisenä. Paitsi... entä jos hän onkin oikeassa?

22.5. 416

Jumalat meitä auttakoon! Olemme tuhoon tuomitut. Amuletti on kirottu. Ensin sen ketju kuristi Rarinin kuoliaaksi. Sitten se kai otti Rarinin ruumiin jotenkin haltuunsa. Hän nimittäin nousi yhtäkkiä tuosta noin vain ylös maattuaan hetken elottomana. Hän ei kuitenkaan ole sama Rarin jonka tunsimme. Hän on joku ihan eri henkilö Rarinin kylmenevässä ruumiissa. Se on kammottavaa, hän ei hengitä eikä hänellä tunnu pulssia, mutta silti hän vain on pystyssä ja puhuttelee meitä. Hänen puheensa ovat järkyttäviä ja omituisia. Hän puhuu sellaisella äänellä kuin puhuisi lapselle, mutta sanat ovat kauheita ja julmia eikä kukaan uskalla hiljentää häntä, sillä hän on silti ruumis.

Hän sanoo: "Ette pääse täältä pois. Olen lukinnut teidät tänne ikuisiksi ajoiksi. Kiroukseni pidättelee teitä ja pakottaa teidät kääntymään takaisin ovelta. Kuolette nälkään ja mätänette, tai pikemminkin teidän ruumiinne kuolee ja mätänee, mutta sielunne eivät pääse tuonpuoleiseen koska minä pidän teidät täällä, kuten minut pidettiin tuossa amuletissä tuhatseitsemänsataa vuotta kunnes te tulitte ja päästitte minut vapaaksi."

23.5. 416

Olen keskustellut tämän amuletin hengen kanssa pitkään. Hän oli kuulema kääpiö itsekin joskus muinoin. Hänen nimensä on Cootlan. Hän oli syntynyt aikana jolloin kääpiöillä oli vielä haltioiden tapaan taito lumota tai kirota. Hänen on täytynyt tehdä jotakin todella pahaa joutuakseen kirotuksi tuolla tapaa, amuletin vangiksi vuosisatojen ajaksi. Hän ei kuitenkaan myönnä mitään, vaan väittää itse joutuneensa vääryyden uhriksi. Hän hermostuu usein ja paasaa epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, mutta hänen olemuksestaan huokuu rikollnen mieli ja synkät suunnitelmat. Hän haluaa kostaa koko kääpiösuvulle. Me vain satuimme olemaan ne "onnekkaat" jotka sattuivat kohdalle.

1.12. 416

Ruokavarastomme ovat tyhjentyneet. Nälkä kalvaa sisuksiani kuin madot ja toivon jo kuolevani, mutta sitten muistan että sieluni ei tule pääsemään irti ruumiistani. Rarin/Cootlan on kauhea näky. Hänestä on jäljellä enää luuranko, eikä hän edes suostu peittämään itseään vaatteilla. Häntä ei voi edes vahingoittaa, sillä amuletin voima estää meitä koskemasta häneen. Suunnittelen jonkinlaista ans

(tästä kohtaa on revitty osa sivusta irti)

Ei, se on toivotonta. Toivoto

(loppu on sotkettu)

14.12. 416

Ruumiini on kuollut. Tässä minä vain yhä istun kirjoittamassa päiväkirjaani, vaikka sydämeni ei lyö. Tuntuu lämpimältä ja pehmeältä. Ei ole enää nälkä. On melkein hyvä olla, vaikka tunnen jo aavistuksen tulevasta kylmenemisestä. Se alkaa varpaista. Kuoleminen tuntui omituiselta enemmän kuin kamalalta. Olin hereillä kun se tapahtui. Hetkeksi ikään kuin unohduin jonkin kiehtovan ajatuksen pauloihin ja sitten minua huimasi. Sen jälkeen koski rintaan hetken ja tunsin pistelyä vasemmassa käsivarressani, josta se levisi hitaasti koko kehoon. En nähnyt mitään valoa tai muuta mitä kuolemiseen yleensä liitetään, mutta kuulin ääniä. Kuin äitini laulua silloin kun olin pieni, mutta kaukaisena ja vääristyneenä. Sitten havahduin lattialta makaamasta ja huomasin että nälkäni oli tiessään eikä minun enää tehnyt mieli hengittää.

Edellisen kappaleen kirjoitettuani päätin sittenkin hengittää, vaikka se tuntuukin turhalta.

1.1. 417

Uusi vuosi alkaa. Kaikki ovat suhtautuneet kuolemiseensa yllättävän rauhallisesti. Alistumme kohtaloomme, toistaiseksi. Meillä on kuitenkin ikuisuus aikaa keksiä keino vapautua. Olemme havainneet mielenkiintoisen yksityiskohdan Cootlanin kirouksesta: se ei vaikuta pelkästään meihin, vaan kaikkeen elolliseen joka näihin kaivoksiin eksyy. Eräs tappamamme rotta on palannut jo kolmesti kiusaamaan meitä, ensin liikkuvana ruumiina, sitten luurankona ja hetki sitten kummituksena. Tästedes yritämme välttää rottien tappamista, sillä niiden kummitukset vievät meiltä hermot.

Madot syövät ruumistani, ne palaavat aina takaisin vaikka kuinka hätistelen niitä. Siksi olen lakannut välittämästä siitä. Ei se edes tunnu miltään.

15.6. 417

Olemme päättäneet jatkaa kaivamista ja rakentamista. Ei täällä muutakaan voi tehdä. Lisäksi se tuo meille mahdollisuuden kehitellä tapoja tuhota Cootlan. Keräämme kaiken rikkauden tästä maasta. Syvällä on jalokiviä, ja pohjoisimmassa kaivoksessa maanalaisen joen luona kultaa. Teemme suuren aarrekammion, jonka täytämme kullalla ja jalokivillä.

Minulla on ikävä lihaani. Ruumiistani on enää luut jäljellä. Henkeeni sidottuina ne pysyvät koossa ilman lihaksia ja jänteitä, mutta minulla on kylmä. Koskaan ennen en ole tuntenut tällaista kylmyyttä. Voi kuinka kaipaankaan lämmintä lihaa ympärilleni. Olemme nylkeneet rottia ja tehneet niiden turkeista inhottavia vaatteita, mutta ne eivät paljoa lämmitä. Nyt täällä asustaa kahdeksantoista nahatonta ja vihaista zombierottaa, jotka aiheuttavat kaikenlaista häiriötä. Aiomme houkutella ne kaikki yhtä aikaa yhteen umpikujaan päättyvään tunneliin ja romahduttaa sen sitten niiden niskaan.

18.8. 418

En tiedä pitäisikö minun iloita vai itkeä. Seitsemän kääpiötä tuli ulkomaailmasta tänne tutkimaan, mitä meille on käynyt, ja ovat nyt kanssamme tämän kaivannon vankeina. Surettaa katsoa heidän kuihtumistaan samanlaiseen tilaan kuin me, mutta ainakin meillä on nyt lisää seuraa. Olen kateellinen heille, sillä heillä on vielä lihaa yllään. Suloista, lämmintä lihaa! Cootlan nauraa ja pilkkaa meitä - hän on selvinnyt täällä jo monta sataa vuotta ilman ruumista.

19.8. 418

Kharin ei ollut tarpeeksi vahva mieleltään, ja ajautui siksi pahuuden valtaan. Hän tappoi Orolin, yhden uusista tulokkaista, ja leikkeli tämän lihan irti luista vain "pukeutuakseen" siihen itse. Nyt Orol on luuranko. Erittäin vihainen luuranko. Suljimme molemmat erillisiin vankiselleihin, jottei enempää väkivaltaa tapahtuisi. Orol vaatii lihaansa takaisin.

2.11. 421

Nyt meitä on sata. Juuri ennen ensilumen tuloa tänne tuli taas joukko seikkailijoita. Jossain tuolla ulkona on levinnyt huhu tästä paikasta, ja sen seurauksena seikkailijoita tulee aarteiden perässä joka kuukausi. Seikkailijat ovat enimmäkseen kääpiöitä ja ihmisiä. Kaksi haltiaakin tuli - outoa, epähaltiamaista lähteä kääpiökaivantoon aarteen perässä. He epäilyttävät minua. He eivät osaa purkaa kirousta, vaikka ovat haltioita. Kukaan ei ole tuonut tullessaan mitään millä saisimme kirouksen purettua. Miksi seikkailijoiden joukossa ei ole noitia tai velhoja? No jaa, ehkäpä noidat ja velhot ovat tarpeeksi viisaita ollakseen tulematta.


1.1. 422

Minut on valittu kaivannon kuninkaaksi. Olemme siis päättäneet, että tarvitsemme organisoidun hallinnon tätä satahenkistä kauhugalleriaa johtamaan. Tästedes minut tunnetaan nimellä Glor'nolin, Luurankokuningas.

3.3. 425

Kymmenen vuotta täällä kaivannossa. Ehkä typerää juhlistaa vankeutemme vuosipäivää, mutta kaipaamme vaihtelua arkeen. Haltiat osoittautuivat hyödyllisiksi vihdoin; he taitavat juhlien järjestelyn kuin luonnostaan. Lisäksi he innostuivat juhlista niin kovasti, että heistä säteilevä haltiamaisen outo hilpeys tarttuu. Meillä on itse asiassa melko hauskaa.

kolmassadaskolmaskymmenestoinen seikkailija saapui eilen illalla. Ensimmäinen kahteen kuukauteen. Tänne eksyy enää vain harvoin uusia onnettomia, koska kukaan ei ikinä pääse takaisin ulos täältä. Toivomme kaivantomme saavuttaneen niin pahan maineen, että kohta joku velho tulee puhdistamaan paikan ja päästämään meidät lepoon.

Cootlan ei kyllästy ikinä kiusaamaan meitä. Olemme yrittäneet vaikka mitä, mutta emme saa häntä tai amulettia tuhottua. Hän on liian ovela jotta saisimme hänet ansaan, ja suora hyökkäys ei edelleenkään onnistu. Häntä ei kuitenkaan kiinnosta ottaa valtaa täällä, vaikka hän koskemattomuutensa takia kieltämättä pystyisi. Hän vain haluaa nautiskella kurjuudestamme. Mutta tänään näpäytämme häntä hiukan nenille, sillä me pidämme hauskaa. Juhlimme. Hän seuraa happamana sivusta.

20.10. 429

Erikoinen ja kurja päivä on takana. Tänne tuli velho! Oikea, muinaisaikojen velho, aikeenaan purkaa paikan kirous. Mutta voi! Hänen voimansa eivät olleet riittävät. Cootlan on satojen vuosien meditaation ja yksinäisyyden tuloksena onnistunut kehittämään yllättävän väkevät maagiset kyvyt, joita hän on säästellyt ilmeisesti juuri tällaisen tilanteen varalle. Hän kutsui tänne kuolleiden satojen eläinten haamut taistelemaan kanssaan tuota nimettömäksi jäänyttä velhoa vastaan. Velho ei osannut sellaisia taikoja, ja niinpä hänen voimansa kuluivat vapauttaessaan haamueläinten henkiä kun ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Onneksemme hän kuitenkin onnistui hävittämään melkein kaikki haamueläimet täältä ennen häviötään. Hänen loppunsa sinetöi muuan luolaleijonan luuranko, jonka Prál Jättikoura myöhemmin tavoitti pohjoiskäytävästä ja repi siltä raajat irti äkillisessä raivonpuuskassaan.

9.7. 431

Magmaa! Olemme kaivaneet todella syvään. Tänään löysimme onkalon jonka pohjalla hehkuu sula kiviaines. Enää ei ole kylmä. Aiomme kaivaa kanavia joilla johdamme magman joidenkin umpikujaan päättyvien käytävien ylle siten, että vipua kääntämällä voimme avata luukut jotka päästävät magman virtaamaan käytävään. Siten toivomme tuhoavamme Cootlanin. Olen alkanut säilyttää tätä päiväkirjaa kylkiluideni välissä, jottei Cootlan pääse lukemaan aikeistamme.

9.8. 431

Olemme nyt kuukauden yrittäneet saada Cootlania ansaan. Tuloksetta. Käsken kohta täyttää koko kaivannon magmalla jos muu ei auta. Hän onnistuu aina pakenemaan. Turhaa! Toivotonta! Hulluutta! Lisäksi Cootlan on ruvennut piileskelemään. Hänellä on jotakin pahaa mielessä. Mutta en

(loput sivusta on sotkettu lukukelvottomaksi)

12. 1. 432

Ehkä onnemme kääntyy! Alhaalla, magmaonkalon lähettyvillä, on jotakin voimakasta ja maagista. Tunnemme sen paljaissa luissamme. Kaivamme sen esiin, olkoon se sitten hyvä taikka paha. Cootlania ei ole paljon näkynyt.

21.1. 432

Mursimme juuri reiän sen mystisen voiman olinpaikkaan. Se on nukkuva basiliski! Meidän ei tarvitse pelätä sen katsetta, sillä olemme jo kuolleet, mutta jonkin peilin tai vedenpinnan kautta heijastuessaan sen katse voi muuttaa vahvimmankin olennon kiveksi. Cootlan ei ehkä edes tiedä mihin basiliskit pystyvät, sillä niitä ei tunnettu hänen aikanaan. Meidän täytyy vain herättää basiliski ja järjestää niin että se katsoo Cootlaniin jonkin heijastavan pinnan kautta.

22.1. 432

Hurraa! Olemme kohta vapaat!

Basiliski hurjistui herättämisen takia, yritti käyttää katsettaan meihin, hurjistui lisää kun se ei tehonnut ja karkasi vapaaksi. Ajoimme sen pohjoiskäytävään, joka päättyy maanalaiseen jokeen. Cootlan arvasi, että aioimme yrittää käyttää sitä häntä vastaan, mutta hänen vajaa tietämyksensä basiliskeistä koitui hänen kohtalokseen. Hän yritti loitsuillaan voittaa Basiliskin puolelleen, mutta se vastusti, suuttui Cootlanille ja käytti katsettaan joen heijastuksen kautta. Cootlanin luuranko muuttui kiveksi, ja saman tien kaadoimme käytävän täyteen sulaa kiveä. Basiliski ja Cootlanin luuranko paloivat ja amuletin kultainen ketju suli, mutta amulettia itseään suojaa yhä sen taika. Jos se ei kohta murru, kaadamme magman päälle vettä jotta se jähmettyy ja sinetöi amuletin ikuisesti kiveen josta sitä ei koskaan olisi pitänyt ulos kaivaa.

4.8. 432

Tämä on viimeinen merkintäni. Velho on tullut, ja on parhaillaan purkamassa kirousta amuletista. Cootlanin läsnäolo tuntuu yhä kylmänä, katkerana pahuutena amuletin luona, mutta ilmeisesti sen fyysinen sinetöinti syvälle kiveen ja ketjun sulaminen on rajoittanut hänen taikavoimansa vain murto-osaan siitä mitä se pahimmillaan oli.

Annan tämän päiväkirjan tuolle velholle, häntä kiinnostaa kovasti mitä täällä on tapahtunut. Toivottavasti tarinamme säilyy monille tuleville sukupolville.

Kohta pääsen tuonpuoleiseen. Rauhaan, lämpimään, yltäkylläiseen kääpiöiden paratiisiin.