Low and behold, koitti torstai. Vain kaksi päivää edelisestä sessiosta, ja jo taas löydettiin poikain kanssa itsemme officen uumenista. Tällä kertaa pelipaikoilla oli läsnä itseni ja superdatasatanin lisäksi myös alataajuuksien nuori prinssi, viisikielisen kuolonkoneen nöyryyttäjä, Tritech, jonka oli tarkoitus raapia kaikkein matalimat Kilohertzit uusiin biiseihin. Toveri T oli kuullut nauhoitettavan biisin kerran eilen, ja oli kuulemma tippunut ensimmäisen säkeistön kohdalla kärryiltä. Edessä saattoi siis olla pitkä ilta. Onneksi olin aseistautunut poikkeuksellisesti 0,5ltr Red Devil- tölkillä, joka tosin oli mennyttä ennekuin yhtään säveltä oli bassoraidalle tallentunut.

Edessämme oli kuitenkin yllättävä este, jonka muodosti tuo jokaisen itseäänkunnioittavan kielisoitintaiteilijan pahin vihollinen, EPÄVIRE. Ei sillä etteikö mukana olisi taas kerran ollut uskottu virittimeni, ja molemmissa softissa myös omansa, mutta kun vire on pudotettu aina A:han asti, niin pitäisi kielien paksuudenkin jo lähennellä korkeajännitevaijerin halkaisijaa. Näin ei siis ollut, jolloin jatkuva virittäminen ja hierominen alkoi hammastaa itse kunkin itseluottamusta ja motivaatiota. Olemmeko tosiaan näin amatöörejä? Miksi aina pitää käydä jotain kun ollaan pääsemässä vauhtiin? Eksistentiaalinen epäusko hiipi sieluun ja usko oli koetuksella.



Oman ongelmansa aiheutti myös officehuoneen akustiikka, joka joutui melko koville Yamahan studiomonitorien laulatellessa sulosäveliään melkoisella volyymillä. No vittu, sanoi roku ja nosti tölkin huulille.

Basso on siitä mielenkiintoinen soitin että lähestulkoon prosessoimaton signaali, kuivana äänikortista saattaa kuulostaa aivan helvetin hyvältä. Näin kävi tässäkin tapauksessa, ja näin ollen päädyimme vetämään uuteen, leikkisästi työnimeä "Brämhults" kantavaan kappaleeseen bassolinjat sisään. Ala A aiheutti hetkittäisiä, jopa kiivaita puistatuksen tunteita, mutta ammattimaisella viileydellä nielimme ylpeytemme ja olimme tyytyväisiä saavutukseemme. Samaan hengenvetoon sovittiin myös seuraava sessioilta, jolloin vedettäisiin uudet bassolinjat molempaan uuteen kappaleeseen korjattuamme muutaman pikkuvian hienovireessä ja soundeissa.

Office jäi tällä kertaa taakse hieman apeammissa tunnelmissa (muistaakseni ulkona satoi) kuin viime kerralla, mutta jostain syystä olin aistivinani valoa tunnelin päässä. Vittuako tässä nyyhkimään kun materiaali on kuitenkin omat, paikoitellen jopa immenkalvon lailla tiukat kriteerit täyttävää. Tekniikkaongelmat eivät ole este, ne ovat hidaste.

Avasin kaljan kun pääsin kämpille. Ei meinannut uni tulla, ei niin millään. Tätäkö on "muusikkous"? Kävishä tää melkein leipätyöstä. Vitut, huomenna rehellisiin töihin ja alas pilvilinnasta.

np. The Wicked - ...For Theirs Is The Flesh

- Father Ludicrous