Chapter I: The Beginning of the tale of Justice
Kylmä, hyytävä talvinen suomalainen aamu. Tänään on se päivä jota ei osattu odottaa. Heräsin jo kuudelta, vaikka olisin mennyt kouluun vasta kymmeneksi. Tänään tapahtuisi jotain joka mullistaisi seuraavan puolen vuoden. Kello 9 reikäreikä tulisivat myyntiin liput joita kaikki haluaisivat, mutta jotka vain harvat saisivat. Tänään tulisivat myyntiin Metallican liput kesäisele stadikkakonsertille! Olimme ystäväni kanssa mielestämme ajoissa Lippupalvelun Järvenpään pisteen edessä. Olimme jonossa jo ennen seitsemää. Kuinekin edellemme oli ehtinyt parisenkymmentä muuta 'Tallica fania. Kylmän pakkasen testatessamme mielen lujuuttamme yritimme pitää itsemme lämpinä. Ja lopultakin kello koitti kymmentä vaille yhdeksän. Ihmiset alkoivat kulkea sisään siistissä jonossa. Valitettavasti kyseisen palvelupisteen palvelu oli luokattoman hidasta. Näin ollen ilman kenttälippua jäivät ilman monet halukkaat. Mekin, jotka kuvittelimme olevamme ajoissa, hyvissä asemissa, jouduimme tyytymään katsomoon F, suoraan sanoen hevonperseeseen. Kuitenkin ajatus siitä, että näkisimme itse jättiläisen lavalla lämmitti mieltä, ja vielä enemmän se että minuutti sen jälkeen kun olimme saaneet liput käteemme ilmoittivat myyjät, että ne ovat nyt loppu. Astuimme junaan ja kohti koulua. Kenttäpaikkojen menetystä hyvitti vielä päivän mittaan ne niin monet "haistappa vittu" huudot joita kateelliset liputtomat meille huutelivat. Pakko oli olla tyytyväinen siihen mitä olimme saaneet.


Saman päivän ilta. Istun koneella, siinä missä tätäkin kirjoittaessa. Ystävältäni tulee tekstiviesti : "Idan porukat oli saanu jo liput kentälle suhteiden kautta paripäivää sitte, mutta vanhemmat haluis vaihtaa meiän paikat niiden kenttiin!" Siitä seurasi elämäni rankin lattia->seinä->katto-efekti ja huusin metallicaa niin että ääni petti seuraavana päivänä. Suostuin tottakai tarjoukseen. Illalla kuitenkin heräsi se pieni piru takaraivossa joka sanoi " mitä jos ne kusettaakin sua? Jos ne ei ookkaa aidot?" Skeptisyys lippuja odotelle heräsi välillä valitettavan suuriin mittoihin. Nyt ei kuitenkaan voinut kuin odotaa...

Chapter II: Falling into despair
Kului viikkoja, kuukausia. Kenttälipuista ei kuulunut mitään. Aloin jo vaipua epätoivoon. Ystäväni sentään pysyi lujana. Hän uskoi vakaasti, että saamme liput. Kuitenkin aloin jo valmistautua pahimpaan. Olisivatko metallin jumalat niin julmia, että riistäisivät minulta sen ilon? Oli vain odotettava. En voinut vaikuttaa asiaan enää itse. Joka päivä kysyin ystävältäni koulussa: ”millon ne liput tulee?” Hänkin oli kuitenkin tiedoton. Mutta hän uskoi ja minä uskoin häneen, vaikka se olikin välillä vaikeaa.

Chapter III: The dawn of Hope
Heinäkuun alku. Olen serkkuni kanssa mummolassamme soittelemassa. On ehkä tiistai tai keskiviikko. Serkullani on kenttälippu kyseiseen konserttiin. Vaikka ei hänkään sitä suoraan saanut vaan hänen äitinsä, tätini hänelle oli sellaiset hankkinut jotakin kautta. Olimme keskustelleet Metallicasta kaikkina iltoina. Molemmat odottivat tulevaa. Moneen kertaan olin manannut kuitenkin, ettei niitä lippuja varmasti tule. Koko yhdistelmä olisi liian mahdoton. Kuitenkin tänä iltana kaikki muuttuisi. Tulimme huoneeseemme iltapalalta. Olin aiemmin päivällä jättänyt kännykkäni kitaravahvistimen päälle. Tavalliseen tapaani tarkistin, olinko saanut kenties viestejä tahikka puheluita, olisiko kavereita ylipäänsä. Vanhan 3510i (eipäs naureta siellä takana!) näyttö näytti yhtä viestiä ja kahta puhelua saapuneeksi. Luin ensin viestin ennekuin kiinnitin puheluihin huomiota ja parahdin huutoon. Riemuun jolla ei ollut rajaa. Serkkuni katsoi minuun häkeltyneenä ja pelästyneenä. Lyyhistyin ovea vasten, miltei itkien ja sanoin ”Mulla on kenttälippu! Mulla on se vitun kenttälippu!” Soitin saman tien ystävälleni. Kuitenkin turhaan. Hän ei vastannut. Pelko valtasi mieleni. Olisiko metallin jumalat nyt niin julmia että hänelle olisi tapahtunut jotain? Kuitenkin puhelimeni pärähti pian soimaan hänen soittaessaan takasin. En tiedä kuinka kauan puhuin hänen kanssaan, ehkä viisi ehkä kaksikymmentä minuuttia. Muistan vain kuinka miltei itkien kiitin häntä. Sinä yönä en nukkunut silmäystäkään…

Saman viikon lauantaina olimme sopineet saavamme lippumme ystäväni ystävältä omia katsomopaikkoja vastaan. Oli sateinen päivä. Suorittaisimme vaihdon Järvenpäässä. Lähdimme serkkuni kanssa, joka oli nyt ollut meillä muutaman päivän soittelemassa kanssani, puoli viiden junalla kohti Järvenpäätä. Ystäväni tuli kyytiin seuraavalta pysäkiltä.
Kun juna saapui Järvenpäähän taivaan kannet aukesivat. Tuhannet, ei, miljoonat enkelit vuodattivat kyyneleensä kun jumalattomat metalistit hakisivat lippujaan saatanalliseen tapahtumaan. Suojauduimme katettuun porttikongiin lähellä asemaa jotteivät lippumme kastuisi. Vaihto sujui äkkiä. Varmistin lippuni aitouden. Oli se. Tärisin innostuksesta. Olisi enää viikko aikaa siihen mitä olin jo niin kauan odottanut ja nyt vielä täydellisenä, kentällä!

Chapter IV: The last journey
Vihdoin oli koittanut se jota 45 000 suomalaista oli odottanut jo miltei puolivuotta. Sunnuntai 15.7.2007. Tänään näkisimme lavalla maailman historian suurimman jättiläisen ja vain muutamien metrien päästä. Edellisenä iltana jonka vietin serkkuni luona Puotiharjussa oli tarkoituksemme mennä nukkumaan jo hyvissä ajoin yhdeksältä. Aamulla oli lähdettävä jonoon stadikan eteen jo ensimmäisellä metrolla joka lähtisi Itäkeskuksesta 6.19. Ilta kuitenkin venyi puolille öin, mutta urhoollisesti heräsimme jo puoli kuusi. Tai oikeastaan varttia vaille viisi, kun ystäväni soitti minulle, että he menevätkin jonoon jo tämän toisen ystävänsä, jolta liput saimme, kanssa aikaisemmin, sillä juna jolla he tulivat olisi Hellsingissä jo puoli kuusi. He olisivat jo noin tuntia ennen meitä jonossa. Emme antaneet sen lannistaa. Aloimme pakata eväitämme mukaan ja aloittaa lähes toivotonta matkaamme kohti pedon kitaa. Kuitenkin meitä vahvisti ajatus illasta. Saavuimme Olympia Stadionin eteen noin kymmentä vaille seitsemän. Jonossa oli ennen meitä noin 300 ihmistä. Olimme tyytyväisiä sillä vielähän olisi tulossa noin 20 000 muuta ihmistä. Jonon perille päästyämme kasasimme ”leirimme”. Mietimme, kuinka tappaisimme seuraavan kymmenentuntisen. Teimme tuttavuutta mukavien ihmisten kanssa edessämme ja takanamme jonossa ja etsimme ystäväni. Hän oli sen toisen ystävänsä kanssa noin 20 metriä meitä edempänä jonossa.
Aamu oli sateinen. Ei mennyt kauaakaan kun jälleen enkelit vuodattivat vihan kyyneleensä jumalattomille metalisteille jotka nyt jo uhrasivat päivän elämästään tälle syntiselle konsertille. Muovisäkit päällä yritimme pitää itsemme lämpimänä kävellen ja minä jo vähän niskoja lämmitellen. Kävimme läheiseltä Essolta hakemassa kahviakin.
Yhdentoista aikaan keksittiin tiivistää jonoa. Mikä nerokas idea. Kuusi tuntia aikaa ovien aukeamiseen ja pistetään jengi seisomaan. Näin se menee! Haistakaapa järkkärit vaikka paska! Noja. Aika kului kuitenkin yllättävän nopeasti. Ajankuluksi jostain ilmestyi pari palloa jota koko jono aikansa pomputti. Tästä hetki eteenpäin lensikin jo lihapiirakoita ja tomaatteja, lihapullia ja peruna salaattia. Mitä vaan mitä irti lähti. Sekin lysti sitten tosin jo vartin päästä loppui kun safka loppui. Ja ekojeesuksille; Kyllä, me elämme hyvinvointivaltiossa jossa ruokaa riittää lähes poikkeuksetta jokaiselle. Tiedämme että afrikassa pikku mutu ei saa maissileipäänsä edes joka päivä. Se surettaa. Mutta se ruoanheittely oli silti perkeleen kivaa!.
Lopulta, hetki ennen viittä koitti se hetki. Ovet aukesivat. Tältä varmasti tuntuu kun taivaan portit aukeavat. Porukka lähti ryysimään sisään. Tässä vaiheessa olimme serkkuni kanssa jo ystäväni ja hänen ystävänsä kanssaan samassa kohdassa jonossa. Minä menin edeltä ja muut pitivät käsistä kiinni. Minä ja ystäväni ja hänen ystävänsä pääsimme sisään, mutta serkkuni jäi jumiin hetkeksi. Paniikki ehti jo iskeä. Enkö saisikaan mossailla hänen kanssaan. Tai töniä häntä pitissä. Kuitenkin hän saapui jo seuraavassa erässä jonka järkkärit päästivät läpi. Marssimme kentän etulohkoon tietäen olevamme voittajia. Pääsimme istumaan. Kuuden tunnin jälkeen jokainen istui ehkä iloisempana kuin koskaan siitä että saa istua. Lämppärit tulivat ja menivat. Diablo oli jees, Him ihan arsesta. Himin aikana minä ja ystäväniystävä kävimme ostamassa niin maan perkeleen tyylikkäät kiertuepaidat että alta pois.
Kun Him vihdoin lopetti, koko ihmisjoukko nousi seisomaan ja tiivistäytyi lavan eteen. Kohta koittaisi se hetki. Ihan kohta. Ai ei vielä? No vittu. Ai nyt? METALLICA! METALLICA! Huudot kajahtivat ilmoille. Vihdoin. Intro käynnistyi. Olisi enää minuuttien kysymys. Ja siinä se nyt oli. Voi kristus. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, se täytyy kokea. Hetukka johdatti metalliarmeijansa lavalle ja siitä se sitten lähti!

Creeping Death ,The Four Horsemen, Ride The Lightning, Disposable Heroes, The Unforgiven, …And Justice For All, The Memory Remains, No Leaf Clover, Orion, Fade To Black, Master of Puppets, Whiplash, Sad But True, Nothing Else Matters, One, Enter Sandman, Am I Evil?, Seek and Destroy.

Tuo lista kattoi koko sen puolen vuoden odotuksen ja sen kymmenen tunnin jonotuksen ja vielä muutaman tunnin odotuksen. Sanat eivät riitä. Tämä oli hienointa maailmassa.

Kiitos Ville (Fitz), Sara ja Ida. Erityisesti Idalle kiitos kenttälipuista. Kiitos myös niille erittäin mukaville ihmisille joihin jonossa tutustuimme. Emmä ny mitään nimiä muista, mutta toivottavasti törmäillään vielä keikoilla ja festareilla.

We are the ’Tallica family.
’Tallica gives you heavy baby!