Tiedän, tiedän.

Tuntui vain niin turhauttavalta, kun juuri kukaan ei näyttänyt lukevan saati kommentoivan satunnaisia mustetahrojani. Myöskään oman motivaationi kasvattamisesta näiden merkintöjen kirjoittamisessa ei missään vaiheessa ollut kyse, koska henkilökohtainen harjoittelurutiinini muotoutui jo hyvän aikaa sitten. Lisäksi koen tämän toisarvoisena kirjoittamisena, koska työstän samanaikaisesti olennaisempaakin tekstiä.

Se siitä. Lienee loppukirin aika.

Väliin jääneet kaksi viikkoa menivät urheilua ajatellen kelvollisesti. Väliin jäi kaksi lenkkiä ja yksi voimaharjoittelurupeama. Toisen lenkin tosin korvasin ylimääräisellä reilun tunnin voimaharjoittelulla, johon lukeutui myös kymmenen minuuttia crosstrainerilla rullaamista.

Paras kierrosaika jäi, valitettavasti, 10 minuuttiin ja 14 sekuntiin. Kierrokseeni kuuluu yksi ympäristön puolesta tarpeettoman tympeä suora, jonka aikana keskittymiseni herpaantuu aivan joka kerralla, vaikka olisin vielä hetkeä aiemmin ollut täysin tietoinen pinnistelyni päätarkoituksesta, paremman kierrosajan tavoittelusta. Puolustuksekseni sanottakoon, etten päässyt kuluneen kuukauden aikana juoksemaan ensimmäistäkään kierrosta täysin häiriöttä. Olin joko ylipukeutunut, alipukeutunut, jouduin juoksemaan vastatuuleen tai jouduin kärsimään reistailevien paikkojen aiheuttamista hidasteista.

No, nuo neljätoista sekuntia tipahtanevat ajasta helposti, kunhan säät hieman lämpenevät ja pääsen juoksemaan myös merituulessa lyhyin hihoin ynnä lahkein. Eikä reilut puolitoista minuuttia nopeutunut kierrosaika ole loppujen lopuksi aivan kammottava yhden kuukauden suoritus.

Voimaharjoittelu on sujunut pitkälti tavalliseen tapaan. Muutamina kertoina en ole jaksanut kuin noin puolesta tunnista kolmeen varttia, mutta jokaisella lyhyeksi jääneellä kerralla kyse on ollut lähinnä pitkästymisestä. Olen ihminen joka kaipaa paljon virikkeitä.

Kaipa silläkin puolella jonkinlaista kehitystä on tapahtunut. Otin vakiokäsipainojeni viimeisetkin lisäpainokierrokset käyttöön. En suoralta kädeltä (Haha! Eivv——) muista, kuinka painavia niistä loppujen lopuksi tuli, mutten rehellisesti sanottuna jaksa purkaa ja tarkistaakaan. Yli kymmenen kiloahan siitä taisi tulla, mutta kuinka paljon — mene ja tiedä.

Lisäksi opin tämän kuukauden aikana, kuinka yläselkälihaksia voi harjoittaa tehokkaasti. En ole aivan varma, onko vielä ehtinyt tapahtua erityisen merkittävää kehitystä, mutta kyllä nuo mokomat siltä tuntuvat, että niillä on jotain nosteltu, mikä käsittääkseni on ainakin lähtökohtaisesti hyvä asia.

Tänään juoksin erittäin kevyen lenkin toisella tavallisista reiteistäni. En ole ikinä mitannut aikaa kyseiseltä reitiltä, mutta jossain tavallisen 25 minuutin kieppeillä se taisi tänään olla. Juoksunopeutta voisi kuvailla nopeimmillaankin vain verkkaiseksi. Ajatuksena oli kuitenkin vain lämmitellä hieman ennen huomista pääurakkaa, joten aihetta valitteluun ei ole.

Ja huomenna aion tosiaan juosta tavoitteissanikin mainitsemani cooperin testin. Tähtään neljän kilometrin matkan ylitykseen, mutta pahoin pelkään, että tänään hieman reistailleet pohkeet ja säären etuosat hidastavat vauhtiani kierroksella tai parilla. Tuskin mikään perusvaiva hidastaa juoksua yhtä tehokkaasti kuin lukkiutuneet säären etuosat. Lähden joka tapauksessa yrittämään parastani. Ties vaikka juoksu sujuisi vaihteeksi hyvin.

Alkoholia käytin merkintätaukoni aikana maltillisesti. Suosikkijuottolassani vietettiin ensimmäisen merkinnättömän viikkoni aikana vehnäolutviikkoa, ja koko lista piti luonnollisesti käydä juomassa alusta loppuun saakka, mutta muuten olen ollut oikein kiltisti. Ruokailuni ovat olleet niin ajankohdiltaan kuin kokoluokiltaankin erittäin satunnaisia. Määrät ovat vaihdelleet muutamasta ruisleivästä useaan lämpimään ateriaan päivässä. Parina päivänä taisin sortua mässäilemään pahaan olooni, mistä kyllä rankaisin itseäni molemmilla kerroilla seuraavan päivän lenkin ja voimaharjoittelun yhdistelmällä. Myös ruokailu jäi seuraavina päivinä tarkoituksellisesti hieman vähemmälle.

Mistä pääsemme luonnollisesti painoseikkoihin. Ylimääräistä rasvakudosta en ole elimistössäni havainnut, vaikka parin päivän ajan epäilinkin sellaista kylkiini kasvattaneeni. Pystyn kuitenkin jännittämään rasvaksi epäilemiäni alueita, mikä joidenkin oppineiden tahojen mukaan saattaisi viitata lihaskudoksiin — mene ja tiedä. Painoni on joka tapauksessa noussut — kaiketi juuri kehittämäni lihasmassan avulla — huikeisiin lukemiin: 72,8 kilogrammaa! Aplodeja.

Jonkinlaista kehitystä on tapahtunut myös kulttuuriharrastusteni parissa. Se wsi Stamyks1nan albumi, Raja, on kasvanut mielessäni tympeästä reuhkaamisesta väkeväksi ja hetkittäin erittäinkin vaikuttavaksi konseptialbumiksi, jota minun on vaikea olla kuuntelematta. Jos en olisi avannut levyn kansilehtistä, olisin jäänyt paljosta paitsi.

Levy käsittelee monia kiehtovia aiheita enimmäkseen oivallisesti, mutta joskus hivenen ontuen. Levyn teemoista mielestäni kiinnostavimpia ovat vapaus vartijoidussa yhteiskunnassa ja ihmisen pakonomainen tarve luoda itselleen keinotekoisia rajoituksia. Molemmat ovat itselleni tärkeitä seikkoja.

Suosikkikappaleikseni ovat nousseet aluksi yksinkertaisesti huonoksi leimaamani Muuri ja jollain tasolla heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien vaikuttanut Kädet vasten lasia. Enkä edelleenkään malta olla innostumatta, kun kuulen Lääkkeen iki-ilahduttavat ensitahdit.

Yksinkertaisesti sanottuna kyseessä on erinomainen albumi, joka on osoittautunut yhdeksi elämäni haastavimmista kuuntelukokemuksista. Ei sillä, että levy olisi jotenkin erityisen vaikea, vaan sillä, että omat odotukseni eivät olleet linjassa itse teoksen kanssa. Ongelmia ei ehkä olisi tullut alkuunkaan, jos en olisi odottanut pirteähköä levyä, vaan olisin ymmärtänyt varautua yhtyeen tyyliin nähden poikkeuksellisen synkeään itseilmaisuun, mikä ei ironista kyllä ole minulle millään lailla vierasta.

Lisäksi olen katsellut kuluneiden hiljaisviikkojen aikana pitkälle kolmatta tuotantokautta The Sopranosia, joka on nopeasti osoittautunut yhdeksi parhaista — ehkäpä jopa parhaaksi — ikinä luoduista televisiosarjoista. Puhuttelevaa, uskottavaa, katsojaa haastavaa, psykologista ja muutenkin kaikin puolin upeasti kirjoitettua draamaa, jonka tekijät ovat ymmärtäneet myös usein liian heppoisin perustein sivuutetun tehokeinon, symboliikan, päälle. En ole ennättänyt edes sarjan puoliväliin, joten tarkempaan analyysiin en vielä uskaltaudu, mutta sen voin sanoa, että jo nyt on poikkeuksellisen selvää, että pinnan alla tulee vielä tapahtumaan suuria. Seuraavan jakson katsomista malttaa tuskin odottaa. Ja jotten ajautuisi aivan peruuttamattomasti aiheen ohi, lienee syytä mainita, että sarja onnistui kerran suorasti ja kerran epäsuorasti patistamaan minut lenkille päähenkilön poikansa syömistä koskevalla repliikillä.

Vaan eiköhän tämä joka tapauksessa ole tämän päivän osalta tässä. Palailen vielä huomenna viimeisen kuntoleirimerkintäni —— öäh, merkeissä. Prhhr.