Ajattelin nyt tässä hieman kertoilla elämänkatsomuksestani jollekin, joka tätä viitsii lukea.
Minulle on ihan sama miltä ihminen näytää, oli hän ylipainoinen tai anorektikko, tai sitten ihan normaali, hän voi silti olla ystäväni. Musiikin suhteen olen samanlainen; ei väliä mikä genre, minkä ikäinen sitä musiikkia tekee tai minkä maalainen, jokaisesta diggailee joku, eikä minun tarvitse pitää kaikista. Jokainen kappale voi olla hyvin tehty, mutta silti siitä ei vain jaksa innostua, ja syy tähän on vain se, että jokin, mistä itse pitää, puuttuu.
Joskus minua on sanottu suvaitsemattomaksi, mutta sitä en kyllä todellakaan ole. Uskallan vain ilmaista mielipiteeni olla rohkeasti oma itseni, enkä vedä mitään roolia. Olen kyllästynyt joidenkin ihmisten välinpitämättömyyteen ja siihen että moni sulkee silmänsä nuorten ongelmilta, ja niinpä ne vain lisivät ajan mittaan.
Vaikka edellisistä riveistä voisi päätellä, että olen aika normi ihminen ja niin edelleen, suhtautumiseni tulevaisuuteen on kuitenkin melko negatiivinen. Siis, oman elämäni tulevaisuutta en edes halua miettiä, mutta pari-kolme sukupolvea eteenpäin...Se tulevaisuus minua kiehtoo äärettömästi, vaikka en uskokaan että siitä tulee kovin ihanaa.
Jo nyt pystyy aistimaan ihmisryhmien jakautumista täsä suuressa järjestelmässä, ja se tulee varmasti jakautumaan vielä lisää tulevien vuosikymmenten aikoina.


Ja nyt tässä aivan lopuksi haluaisin vielä sanoa, että jos joku ei pidä tyylistäni kirjoittaa tms, ei tarvitse tulla haukkumaan.