Ei kukaan saa nähdä mustelmaa. 
Kauniilla mekollaan sen verhoaa. 
Virheitä vaan sattuu toisinaan. 
Niitä mahtuu maailmaan. 

Hän viimeinkin näkee värit totuuden 
kun astuu tähän taloon valheiden. 
Viihtyy hyvä ystävänä pahuuden. 
Kahlittuna, seurana varjojen. 

Ei huone musta, ei valkoinenkaan. 
Hän pelastusta yössä hiljaa odottaa. 
Miten riittää aika tähän elämään, 
jos kuvakseen sen värittää? 

Kyyneleen mittainen matka edessään. 
Viivähtää vielä hetken sylissään. 
Kuin ennenkin huulet yhtyy suudelmaan. 
Ehkä toiseenkin. Kuitenkin. 

KERTSI:
Kuin kielo jäi yön kylmän syleilyyn. 
Silmistään loistaa yhä iäisyys. 
Liian varhain kukkimaan 
eksyi päälle tämän routaisen maan.