Varsinaista vakkaa, satoja kuntii,
surullista tarinaa monen monta tuntii.
Peltojen poimut, metsien haamut,
kotilähiöiden verenpunaiset aamut.

Varsinaista suomee, satakuntaa,
harmaata ja pimeetä ennen lunta.
Rannikon rauha ja salakavaluus,
ymmärrä jo tilanteen vakavuus.

Läntistä Suomee, henkee ja veree,
luonteestki kertoo, miten se menee.
Pitkään ni pimeä, ja ni harmaa talvi,
itsemurhist ei mun kertoo ees tarvi.
Yleissairaus katkeruus muttei kännis,
vika ei ittessää, vaa aina ämmis.
Uutee ei totuta ennen ku lopulta,
tehdää jos on pakko muttei hosumal.
Hitaasti syttyvii, pitkään palavii,
hyvä kaveri vaik ois asioi masentavii.
Kosto elää, eikä koskaa pelkää,
koira näyttää karvansa, eikä ota selkää.
Muu kansa haukkuu etteivät saa selvää,
kattoo kieroo et mitä toikin säveltää.
Ollaa mitää ollaa, - sitä ei häpee,
ken elää - se näkee..

Varsinaista vakkaa, satoja kuntii,
surullista tarinaa monen monta tuntii.
Peltojen poimut, metsien haamut,
kotilähiöiden verenpunaiset aamut.

Varsinaista suomee, satakuntaa,
harmaata ja pimeetä ennen lunta.
Rannikon rauha ja salakavaluus,
ymmärrä jo tilanteen vakavuus.

Pohjanmaalta ku etelään mennää,
sanat lyhenee, hurjempaa läppää lentää.
Rannikon kalliot tuntee vuosisadat,
Pyhässä maassa paukkuvat padat.
Virtasii, sotkii, peltolan poikii,
hunttera ny hetken ja kerää vähä voimii.
Kään keikkis, jos silmäs sitä vaatii,
maatilan herra haulikolla vaanii.
Otan paatin ja soudan pookin tornii,
luonteesta kova, ei me suuhun se sormi.
Turus oma linna, pääkaupunkii kaipaa,
mut mäkin mietin mikä porilaisii vaivaa.
Suomen joutsen ankkuroitu aurajokee,
ja sairautta se kusest ja paskasta potee.
Juokse sinä humma, tuo taivas nii tumma,
tänne synkäks synnyin, sattumien summa..

Varsinaista vakkaa, satoja kuntii,
surullista tarinaa monen monta tuntii.
Peltojen poimut, metsien haamut,
kotilähiöiden verenpunaiset aamut.

Varsinaista suomee, satakuntaa,
harmaata ja pimeetä ennen lunta.
Rannikon rauha ja salakavaluus,
ymmärrä jo Laitilan vakavuus.

Pist klasi päähä ja kat ny oike tarkka,
se näyttäki ny kauhialt, poik valitta.
Prohtaa pehmei, katto kirkhakkisii katol,
prasu palamas, ku palamas on ladol.
Ei pirä takkii vaik mamma se ompel,
sä oot aika säsär, eli ni piru kronkel.
Hunttera hetke, sit ava taas fölipullo,
kunno kalivat pruukka kiirul suuhu sulloo.
Hull kehu heostas ja miälpual ämmätäs,
tämne sukkela värssy vie häne elämätäs.
Ei ol last, ei lammast - ei ämmä irvihammast,
pölö syä ja makka vaa, ei tu mittä hommist.
Jos ei penniäs pirä, ni ei markkaka ol,
onneks ei kolleroi toisist, onneks olkko.
Tämssi nakotta sanno, mut mites muute,
syrän syrjälläs sekä pää alassuite.

Kodjalast Vidilää ja siält Pyhämaaha Edväissi