Hiljaa mieltä
hirressä viri kiikuttaa
pienoissansa
nyörin nirhimät lovet
mikä lie
mielessä liikkuu, liikuttaa
saranoita sielun
joissa taivaan on painavat ovet
aatos häilyvä
joka kulkee ikkunoista
siinä missä
toiset kulkee piipuista
ei välitä
kutsuu itsensä tykö
pyytämättä
lukon läpi ja pään riipuista
aukoo, ratkoo, rikkomatta
kihlat kylmän kalvon
kurkottaa, ottaa, ottamatta
kaiken, mitä palvon
vie pois yöt
yöt
jotka valvon
saapuu aina
lupaa keltään kysymättä
kevät
luihin, varsiin, ruotoihin
ei välitä
kutsua ketään nimeltä
ei tiedä, halua
juuttua seikkoihin, muotoihin
vaateita vailla
vaivihkaa käskee vain
nostaa miestä
naista, villoista niskan
ei välitä
pyytää ketään nousemaan
yhtälailla
istualtaan sielut tiskaa
ja musta vesi viemärissä
nieluun vaipuu nuristen
hoippuu illan hämärissä
juovuksissa muristen
kohti jotain
mitä vain
rattaat raskaat huristen