Aalto kirkas järven aavan ulapan
lyö kylkeä ruuhen tervan mustaaman
Ruuhessa mies vakavana
verkkojaan selvittää

Kylmän veden keskellä häntä
liekki edelleen polttaa
Unohda ei koskaan
tuskaansa tulen tuomaa

Lähellä on se hetki
jolloin valat lunastetaan
Vain veri voi ikuisen
palon sammuttaa


Jälkeen kaikkien näiden vuosien
edelleen taakkaansa kantaa uskoen
Kuin verkonpaino tuohikuorinen
kätkee hänkin sisäänsä kivisydämen