Eteeni avautuu polku, pimeää...
Reunustaa pitkin on seipäitä,
seipäiden päässä päitä.
Yhtäkkiä olenkin huoneessa pienessä, pimeässä.
Nurkassa huoneen on olento kuin kone.
Se murisee ja savua ja tulta puskee.
Se puhuu kieltä karkeaa jota en ymmärrä.

[Minä olen loppu en minkään alku.
Maa altasi katoaa,
meret vetäytyvät taivaisiin ja avaruuteen.
Taivas kieltää itsensä ja maa sen imaisee.]

Kone räjähtää.
Näkökenttäni repeää.
Horisontti katkeaa.
Näen liikaa, näen äärettömyyden.
Huudan mutta huutoni katoaa tyhjyyteen.

Ei mitään---