kompuroituani kellon ympäri ja ympäri
aamunkajo ikkunasta minut melkein sokaisi
avaan verhot, katson taakseni
eteisessä pullot jotka eilen tyhjensin
puunsäleitä, nauloja lojuu pitkin kämppääni
keittiössä ruumisarkku, jonka itse rakensin

menen arkkuun makaamaan
jokainen rakastaa tavallaan
ei tätä pysty perumaan
lihani on tehty lahoamaan

aivan turha on pakoon pinkoa ja pinkoa
huomenna on lumi punaista ilman aurinkoa
musta mieli alkaa tympimään niin tympimään
nyt ei minua saa enää arkussani pysymään
astun ulos ovestani, maailmalle kulkemaan
täytyy vain uskoa sitä tyhjää vanhaa hokemaa