On kaunis päivä ja Suomen lippu liehuu
ja pieni lapsi ajaa polkupyörällä.
On pullaa pöydässä ja kahvi kiehuu.
Sellaista on elo kaitafilmillä.

On puku päällä kaikilla juhlallinen
ja kaikkien suut hymyilee.
Vaan mitä kätkeytyy väliin ruutujen?
Mitä lie siellä lymyilee?

Oi jospa filmille asumaan pääsisin,
kuin kuvain tuo hymyilevä.
Siellä vain kakkulusikkaan tarttuisin
ja siellä aina oisi kesä.
Siellä vain lahjoja saisin availla,
joka päivä ja joka ilta.
Siellä oisi suku koolla, aina.

Mutta filmi on litteätä.
Ei siellä ole ihmisiä,
vain valoa ja varjoja.

Valon heijastus vain pääsee filmille asumaan,
ihmiset me joudumme vanhenemaan.
Mutta jälkeen vuosien meidätkin muistetaan,
kun kaitafilmi kankaalle projisoidaan,
projisoidaan.