Alan olla melko pihalla siitä, miten mitkäkin äänet on tuotettu, ja Nyhteen kommenttien lukeminen ennen oman kirjoittamista hämmentää entisestään, joten en lue niitä ennen kuuntelua. Some blues sound dog on kova teema, ja koskee varsinkin mikseribluesia.

Kappale muistuttaa minua heti alustaan alkaen voimakkaasti demoskenen julkaisuissa kuulluista soundtrackeistä. Jo ensimmäinen stäbisoundi kuulostaa vanhoista träkkeribiiseistä tutuilta särökitarasampleilta, ja sen voimin ryhdytään välittömästi rakentamaan omanlaistaan mutta silti monin tavoin tuttua tunnelmaa. Ja kun mukaan heitetään niin sähköistä arpeggiota kuin ehta suomisoundilla pörisevä puhesyntetisaattorikin, on mielikuva valmis.

Pieniä vaikutteita tunnutaan ottaneen myös New Waven suunnalta, mikä kuuluu lähinnä myöhemmin mukaan nousevassa kitarariffissä tai tarkemmin sanottuna sen soinnissa. Olipa se sitten kitara tai vaikka kitarahtava synasoundi, se huokuu tunnelmia jostain 80-luvun loppupuoliskolta. Kerrassaan valloittava soundi, joka istuu kappaleen estetiikkaan aika lailla täydellisesti!

Myönnettäköön, että käytetty puhesyntetisaattori tuntuu tässä monin tavoin enemmän tekstuurilta kuin suoranaiselta laululta. Ensinnäkin suuresta osasta sanoituksia on vaikea saada selvää. Osin tämä on miksauskysymys, mutta ehkä eniten se liittyy käytetyn syntetisaattorin suomalaiseen tapaan /lausua/ englantia. Päähokeman ja kukkatornit kyllä erottaa, mutta osa sanoista jäänee ainakin toistaiseksi mysteeriksi. Jos sen kokee olennaiseksi, kappaleen sanat voisi kirjoittaa kuulijan näkyville, mutta eihän se välttämätöntä ole.

Toiseksi, kyllähän se on selvää, että puhesyntetisaattorilla perinteisemmän laulun korvaaminen on ratkaisu, jolla ei edes pyritä painottamaan inhimillisyyttä. Hauskasti myös tämä ratkaisu tukee kappaleen demoskenehtävää estetiikkaa erinomaisesti.

Ylipäätään kappale toimii kokonaisuutena jo sellaisenaan. Toki, teknisellä puolella olisi varmasti voinut hienosäätää vielä vaikka kuinka, mutta mielestäni kaikki kappaleen elementit soivat yhteen sen estetiikan ehdoilla ja aivan riittävän hyvin. Jos jotain, stereokuvan lisälaajennusta olisi voinut vielä harkita, ja myös voimakkaammasta tilantunnusta olisi saattanut olla sen tunnelmassa etua. Se on jotain, mitä kannattanee ainakin harkita seuraavia vastaavanlaisia kappaleita tehdessään.

Näitä seikkoja enemmän jään kuitenkin miettimään kappaleen rakennetta. Kokonaisuus on tunnelmaltaan sen verran hypnoottinen, että se olisi helposti kestänyt vaikka yli tuplastikin pidempää kestoa. Tavallaan tämänhetkinen lopetuspiste kuulostaakin siltä, että siitä olisi aivan hyvin voinut johtaa johonkin astetta tai paria suureellisempaan huippukohtaan, jonka höyryillä olisi voinut lasketella vielä useamman minuutin.

Mutta vaikka noita lisäminuutteja ei tällä kertaa saatu, myös tällaisenaan teos on varsin vakuuttava. Sinänsä yksinkertaisista elementeistä on muovattu jotain osiaan suurempaa. Lopputulos on menevä, hypnoottinen ja yllättävän tarttuva; vastoin kaikkia odotuksia sen huippuhetket tuntuvat jäävän todella herkästi päähän soimaan. Ainakin omalla kohdallani tämä tarkoittaa myös sitä, että kappale tulee sen loputtua laitettua uudelleen soimaan hyvin matalalla kynnyksellä.

Erittäin asiallista työtä!