Mä oon heittäny läppää jo monen monta kertaa,
mutten ole kertonut itestäni sen vertaa.
Voisin vaihteeks oman minäni esitellä
ja kertoo miten kuljin elämäni tunteet eellä.

Ensinnäkin, millainen oli lapsuus?
No se alko siitä ku faija laitto äidin paksuks.
Sitten syntyi isopäinen poika nuorempana,
jonka suusta tuli kaikki sanat suorempana.

Olin vitun vaikee lapsi, vanhempien hermoi napsin,
oli aika vielä faksin, veljen kanssa huusin kaksin.
Kyyneleitä, raippa heilu. Nyt ku miettii, se oli kyl reiluu.
Vanhempien pinna kiehu, kun tää mulkku synty riehuu.

Kyllä, mua kiusattiin, silti panin hanttiin.
Selviin kyllä yksin, pistän vaikka pääni panttiin.
Ala-aste ei kuitenkaan ilman yhteenottoi menny
muttei voi sanoo ettei ihmissuhteet ois edenny.

Moi, mä oon Pate. Asunu aina Lahes.
Oon eläny kahes valhees: hyvees ja pahees.
Alle keskiluokan, silti aina luotan,
että jätän jälkeni ja maailmaa muutan.

Kiusattuna vaatteista, tuomittuna aatteista,
syrjittynä välittäny en mielipiteist latteista.
Kasvoin kieroon yksin ja etsin vielä itseäni.
Elämäni parhaana ystävänä äiti.

Teini-ikään päästessä tajusin sen kaiken.
Esitin etten välitä sillonki ku oli vaikeet.
Piti päästää tunteet joskus ulos purkamaan.
Faijan kuolema sai hysteerisesti parkumaan.

Suunnittelin elämääni, mutten pysty elää tuilla.
Mulla oli psykologi, isät oli muilla.
Veli koitti ottaa roolii, pitää musta huolta,
mutta se ei tuu palauttamaan mun toista puolta.

Mitä sitten vielä, ku kaikki kuolee ympäriltä?
Pikkuhiljaa mikään hyvä ei tuntunut miltään.
Alkoholistakin tuli lähinnä elämäntapa,
ainoa ilo elämässä, ellei se mua tapa.

Sekin lähinnä toi lisää ahdistuneisuutta.
Mun näkeminen itkemässä ei enää ollu mitää uutta.
Välillä kävi mielessä satuttaa itteäänkin,
mutta elämä voitti, tänne mä jäänkin.

Vuodest ysikuus vuoteen neljätoista
kukaan ei oo onnistunu mun hulluutta poistaa
Siitä huolimatta sanotaan, että mä loistan,
kun jännittyneisyyden ihmisten väliltä poistan.

Tähän mä oon ny tullu, vieläkin yhtä hullu.
Puhunut asioista, joista en ois halunnu.
Pakko tehdä selväksi oma lähtökohta,
koska ei sitä tiedä vaik ois lähtö kohta.

Parisuhdeasiat ei tuu koskaan mulla toimii
mutta myönnän että läheisyys antaa mulle voimii.
Kuitenkin niin paljon paskaa oon saanu niskaan,
että homokaan ei näkis intoa pojiskaan.

Ehkä mä vielä joskus tästä syövästä paranen,
löydän onnen elämästä ja pimeydestä pakenen.
Siihen tarviin aina sitä, mikä on tärkeet.
Mun täytyy arkirutiinit väkivalloin särkee.

Haluaisitko kommentoida? Rekisteröidy käyttäjäksi tai kirjaudu sisään

Kirjaudu