Vesipisarat

MaTaM TooT | 18.09.2006 | Kuunnelma
60:33

Kuunnelman ja äänimaiseman sekoitelma, joka kertoo pään sisäisestä maisemasta ja ajan olemuksesta.

Kuunnelma kestää tunnin, joten kannattaa varata aikaa. Kannattaa myös keskittyä ajatuksella. Taustalla kuuntelminen ei ole suositeltavaa.

Kommenteista olisin äärimmäisen kiitollinen.

9.60   1884 kuuntelua

Kommentit

Haluaisitko kommentoida? Rekisteröidy käyttäjäksi tai kirjaudu sisään

10
Kertoja on kuollut. Hänen persoonansa on jakaantunut, en aivan varma miten. Kertoja ei itse edes huomaa että on jakaantunut ja kuollut, ja pohtii asioita, mitä ei voinut muuten pohtia. Ainoa asia mikä heitä yhdistää on aika.
+2   +1 +2
 
10
Chadonna 20.08.2009
Miten voikaan aloittaa kommentin tunnin mittaisesta spektaakkelista, joka tursuaa ajatuksia? Tähän kysymykseen en osaa vastata, kuten en myöskään moniin niihin ajatuksiin, jotka heräsivät kuuntelun aikana. Kuuntelin tämän läpi kaksi kertaa ja silti tuntuu, että jotain vitaalia jäi kuulematta. Ja jäikin. Päähän koskee, kun yritti ymmärtää suurta sanomaa, joka selkeästi on siinä. Suorastaan käsinkosketeltavissa. Miksi en saa sitä kiinni?

Tunnelma alkaa aavemaisena ja kuitenkin hellänä. Kuin olisi kotona. Kello tikittää nurkassa, kertomassa ajan kulumista, mutta sitä ei huomaa. Aika on pysähtynyt, vaikka siitä kuuluu ääni. Sitä ei huomaa konkreettisesti, miten aika vain kuluu eteenpäin. Ainut, joka kertoo sen väistämättömästä liikkumisesta on kello. Se tikittää, ja tikittää.

Kaksi kertojaa. Ihmisen kaksi puolta - vasen ja oikea. Vasen eli se, joka havaitsee konkreettisen maailman, ja oikea eli se, joka näkee kokonaisuuden. Kuinka olemme osa jotain suurempaa. Yllä ihmiset ovat kommentoineet tätä ristiriidaksi. Itse näen sen vain juuri sellaisena, jollaisena minä itsekin koen asiat. Toisaalta ajattelet näin, mutta kun sen tahtoo kertoa toiselle, niin silloin se muuttaa muotoaan johonkin havaittavampaan ja matearialistisempaan muotoon.

Minun mielestäni tämän kuunnelman tarkoitus on kertoa meille, miten ihmisen on vaikeaa ymmärtää asioita, joita ei voi nähdä. Kuten aika. Joten on luonnollisempaa yrittää tavoittaa sitä vertaamalla sitä johonkin, jota voi koskettaa. Jonka voi nähdä. Kuten voikukat, päivänkakkarat. Me havaitsemme sen suuremman, mutta emme kykene ilmaisemaan sitä millään muulla tavalla kuin konkreettisten asioiden kautta.

Tässä oli monta erilaista hahmoa. Vaari, joka kuvaistaa mielestäni aikuista ihmistä. Joka kertoo aikuisen, jämähtäneen kertomuksen vielä niin avoimelle mielelle. Avoin, kuin lapsen, mieli ei suostu hyväksymään kaikkea, mitä sille kerrotaan. Se saa tämän vihaamaan vaaria. Vaarin täytyy valehdella, koska vaari kertoo asiat väärällä tavalla.

Leijonaa minä en ihan täysin ymmärtänyt. Se oli jotain suurempaa, jota en osannut ihan tavoittaa. Onko leijona mielikuvitus? Leijona on lämmin. Leijona on keltainen, keltainen on lämmin. Voikukkakin on lämmin. Leijonaa voi lähestyä vain kun aika pysähtyy.

Pidin vertauksesta, miten aika kasvaa aina takaisin kuin sisiliskon häntä. Vaikka sitä koittaa irroittaa, niin se kasvaa aina takaisin. Tunnelma on vielä helpottunut, kun aika on pysähtynyt hetkeksi keräämään itseään kokoon. Silloin on hyvä miettiä jotain kaunista. Niinkuin vesipisaroita. Ja hiljaisuutta.

Vesipisarat saavat niin monta tarkoitusta tämän yhteydessä, etten pysty kaikkia ajatuksia edes tiivistämään tähän. Kaikki ajatukset tavallaan sekoittuvat mytyksi, josta ei ihan täysin saa selvää. Vesipisaran läpi kaikki vääristyy oikeaksi. Vesipisaran läpi voi katsoa oikeaa maailmaa. Yhdessä pisarassa, joka on vain pieni osa jotain suurempaa, on totuus. Se jotenkin iski syvään. Ajatus siitä, että pienellä, paljon suurempaan kuuluvalla asialla, on suurempi merkitys.

Mieleen jäi parhaiten lause: "Minä haluaisin iskeytyä kallioon ja ymmärtää kaiken" Se on jotenkin kauhistuttava mutta samalla kaunis.

Seisautti ajatukset, kun rupesi pohtimaan, miten tosiaan ei voi nähdä itseään mitenkään kokonaisuutena. Miten ei voi sen oman perseptionsa takia nähdä maailmaa sellaisena kuin se on eikä varsinkaan itseään.

Hiljaisuus oli suuressa osassa tässä. En ihan oikein päässyt kiinni siihenkään, vaikka ajatuksia se herätti. Miten hiljaisuudessa voi olla oma itsensä ja se on kaikkialla ympärillä, kuten vesipisarat. Vesipisarat ovat hiljaisuus? Hiljaisuudessa on totuus?

Koko kuunnelma on suuri tunneryöppyjen suma. En osaa kirjoittaa kaikkea tähän, mitä heräsi mieleen. Vaikka kirjoitin ne ylöskin jotkin. Miten jäin pohtimaan sitä, kuinka kertoja uhkaa syödä kaiken. Ja miten nälkä kaipaa ruokaa, ei itse ihminen.

Äh, kaikki on sekavaa. Ajatukset pulppuaa lähteestä, jota ei voi sammuttaa. Tämä herätti paljon kaikkea. En voi siitä kaikesta kirjoittaa tähän, koska siihen ei ole sanoja. Kaipaan konkretiaa ajatuksilleni, mutta en voi sitä saavuttaa. HÄNTÄ ON KOKONAINEN.

Kiitos Haava.
+2   +1 +2
 
Rojola 07.05.2007
hienost alkanee tällä musiikkiosuudella. meditaatiomusaa :) jutustelun alkaessa eri kanaviin pannatut eri puheet luo aika hyvin skitsofreenista fiilistä, jos tunnistaisin äänen omakseni niin sekoisin varmasti pian, ehkä 20 minuutin kuluessa. mut tää juttu kuulostaa ihan liikaa normaalilta mikserikeskustelulta että siihen nyt kovin vakavasti voisi yrittää kskittyä :D kellon ääni ei ärsytä yhtään, se on aikamoinen saavutus. perkele ku en osaa päättää kumpaa kuuntelis. käsi hapuilee balance-namiskaa mutta se olisi huijausta. ai vittu nyt ois kiva nostaa steroide volumee vitu koval ja mennä sohvalle maate kuuntelemaan tätä, mut ei voi ku avokki voi tulla koska vaan kotiin. tarina kehittä mukavast jännittei 11 minuutin kohdal. musiikkimaisemalliset tapahtumat on kuitenki tä teokse parasta antia tähän mennessä. jos en tietäs nii tää vois mennä aika hyvin suomalaisen taiteilijakeskeisen itsetutkiskeludokumentin ääniraidasta. ihanku tos 19-20 minuuti kohdal taustalla sois jotai tiukkaa kapakkajazzia. tässä reilun 20 minuutin kohdalla alkaa ehkä vähän ärsyttämään hienoinen ylinäyttely joka vaivaa koko teosta. äänimaisema on silti komea, kylä tää aika hyuvin onnistuu viemään ajatukset johonkin ulkotilaan, tai asuntoon jossa ikkuna on auki sateiselle kadulle. tässä vaiheessa teosta 30min niin skitsofreninen olotila on jo muuttunut enemmänkin hallituksi kahden ajatuksen samanaikaiseksi ajattelemiseksi. 40min jälkeen tulee ehdottomasti parasta musaa. keskimmäisen vesipisara-episodin loppupuolelle käännyttäessä "näyttelyn" taso kohosi, eikä ollut niin teennäisen kuuloista kuin aiemmin. odotan innolla että miten kolmas ja viimeinen episodi päättää tämän kokonaisteoksen. heh.. tos kitaransoiton yhteydes jossain 45-48min tulee kyllä aika pahoja säröääniä välillä :D akustine o aika herkkä tomsil, tai emmä tiä onko toi kitara. voi se olla joku banjoki. täs viimeises episodis o kyl aika hyvii jännittei. aika vituttaa ja kolina vituttaa ja toinen puhujakin varmaa vituttaa. se on aina hauskaa ku missä tahansa teoksissa hermot menee ja mielenterveys järkkyy. se on aina suola, varsinkin suomalaisessa kulttuurimaailmassa. jotenkin todella pelottavaa että nioi puheet tulee tuolta jostain laitteesta kaukaa ennenkuin toi henkiö ne lausuu ääneen. se o hieno asia. voi voi.. lopetus ol vähä huono, kyl tollane fiedi o iha hyvä jossa discobiisi mut tähä se ei oikke istunu :D kunnianhimoinne teos! jällene kerran tuli koettua erilainen kulttuurielämys ja se on kivaa!
+3   +1 +2
 
odkid 05.05.2007
Alku kuulosti paljon Aerial M:ltä, miellyttävä kitarointi. Sitä seuraava dialogi on vähän väkinäisen kuuloista, jotenki tuntui että että heheh laitetaanpas päänsisäistä dialogia tähän, vaikka ymmärrän kyllä että se on tuollasta kun keskustelee itsensä kanssa mutta se lausunta oli väkinäistä, ylinäyteltyä. Tässä kohtaa tasapainoillaan tekotaiteellisuuden ja vaikeatajuisen kanssa, välillä huomio kiinnittyy puheen sisältöön ja välillä taas "huoh - onpa taidepaskaa"-reaktioon. Ideana on kai sit valikoivan tarkkaivaisuuden vaikeus ja ajan"käytön" ja suhtautumisen siihen vaikeus. Jotain tällaisia nosti korvat ja oma valikoiva tarkkaavaisuus esiin.

Seuraava meditatiivinen osa toi rauhan - mihinkään johtamaton keskustelu tuntui valuvan rauhalliseen, hiljaiseen ja tyyneen mielenmaisemaan. Sitä seuraava keskustelu tuntui jotenkin aidolta, ei sellaselta teennäiseltä niinku tuossa alussa. Yksinäisyys paistaa tässä kohtaa läpi - eristäytyneisyys, oman itsensä vaikeus hiljaisuudessa, retriitin kaltainen henkinen taistelu. Myös Nietzschemäinen fiilis tulee, dialogi on jotenkin kauttaultaan kuvaannollinen. Selittely ei vie mihinkään, itseään ei pääse karkuun, samat teemat toistuvat yksinäisyydessä. Traumatisoitunut ja turvaton mieli puhuu. Sanaton suru ja loputon epävarmuus, kompleksisuuteen pakeneminen, eteenpäin ja takaisin aiheita, näkökulmia, liiallisia analyyseja, yli- ja alilyöntejä näissä. Rikkinäisyyttä ja pelkoa, etäällä kaikesta. Lopputulosta ei ole, on vaan keskustelun kehä joka tukee käsitystä todellisuudesta joka tukee käsitystä keskustelusta joka ei lopu.
Se vain katkeaa.

Seuraava akustinen kitara/noise-kohta vielä korostaa näitä tunteita. Staattinen ilmapiiri ja jatkuva ristiriita. Kurkkuun on juuttunut pala joka ei lähde. Pakottava tarve turvautua ristiriitaan joka aiheuttaa ahdistuksen jossa on kuitenkin turvallista viipyä... vielä hetki.
Psykologinen hajoaminen on lähellä pään sisäisen keskustelun tuloksena.
Tässä kohtaa mieleen nousee Beatlesin Nowhere Man. Nelinkertaiset ja etukäteiset äänet lähes tappavat.

Summauksena voisin todeta että tiiviistys tekisi tästä terävämmän. Nyt tämä vaan oli liian raskas. Parikymmentä minuuttia pois, toimisi paremmin. Vaikka pituus onkin varmaan mietitysti ahdistusta korostava, niin ehkä kolmasosan leikkaus olisi jättänyt tästä enemmän mieleen. Haasteellinen tämä oli, ja sitä varmasti tekijäkin on ajatellut.
+4   +1 +2
 
9
Hienoa! Mahtavaa... Kuuntelin tätä siis vähän mielenkiintoisemmassa olotilassa... Harmi vaan että omat muistikuvat hajoaa tuossa jossain kohtaa jotenka kerron eniten biisin alku kohista... Ensiksi tunsin olevani kirkossa... Sen jälkeen Tunsin jopa jonkinlaista hyvänolontunnetta... Itse asiassa näin itseni harrastamassa seksiä jonkun naisen kanssa :)
Mutta joo... Sen jälkeen ekassa "juttelu" kohdassa en oikein saanut mitään irti, mutta seuravaassa kohdassa muistan kuinka muutuin marmoripalloksi ja vierin suuressa universumissa täydessä hiljaisuudessa...

Mutta joo kiva biisi,..
+6   +1 +2
 
trikrank 05.02.2007
Erittäin vaikea kappale arvioitavaksi. Ensinäkin, tämä oli lopulta todella ahdistava pala mielelle, joka voitaneen lukea vilpittömäksi kehuksi. Tunnelma oli paksu, intensiivinen, ja välillä tuntuikin että kyseessä oli enemmänkin kuin pelkkää ääntä. Twight puhuikin tuossa persoonallisuudesta.

Minulla tulee tästä mieleen jokin erittäin pelottava paikka, äärimmäinen tyhjyys. Olen aina miettinyt, mitä löytyisi mustan aukon syövereistä, paikoista joissa aikaa ei kerrota olevan. Tai siis paikoista joissa ajan kolina on pysähtynyt. Kuin täydellisen vehreä ääretön ruohoniitty, joka kuitenkin tuntuu aavemaisen keinotekoiselta "testiympäristöltä", kun et huomaa luontoa, joka normaalisti on läsnä. Ei tuulta, kaikki tuntuu olevan liian täydellistä.

Tarina on oivallinen ja kiinnostava. Hahmot tarttuvat nopeasti elämään mielikuviin, ja niihin viittaillaan yllättävinkin kääntein. Pohdiskelussa on samalla jotain psykoottista ja lapsekasta. Joskin välillä tämä pohdinta on hieman teennäistä, kuten NORTON tuolla jo mainitsikin.

Äänimaailmasta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Kappale on koko ajan erittäin läsnä ja äänistä huokuu lämpö. Taitavaa. Rakenne on myös hienosti elävä ja instrumentaaliset osuudet tukevat kerrontaa loistavasti vieden kuulijaa yhä syvemmälle tähän tulehtuneeseen kuumehoureiseen tilaan.

Pakko sinulle on tästä hattua nostaa, ja ihan kunnolla vieläpä. Joka ikinen kerta kun kuulen jotain mikä muodostuu omaksi tunnetilakseen, tai onnistuu hämmentämään näin tehokkaasti, on kyseessä oltava jotain melkoisen erityistä. Tämä ansaitsisi korkean arvosanan, mutta arvosana ei ansaitse tätä. Kiitos.
+6   +1 +2
 
Twight 22.01.2007
Tällä kuunnelmalla ei ole vain omaa fiilistään, sillä on oma luonne, niinkuin persoonallisuus. Aluksi oli paljon mukavia tuntemuksia. Loppu ilmeni aika sietämättömäksi. Pituus on aika lailla maksimissaan.. Enpä oikein osaa enkä halua sanoa tästä yhtään enempää. Mielummin olen hiljaa koko loppuelämäni. Menen lapsuuteni maatilalle, makuukammariin. On kesä ja kärpäsiä. Ikkunasta näkyy sivupihalla pihlaja. Keltainen pelto ja auringon porotus. Yöllä taivas on täynnä tähtiä. Tapetin kuvio on ruusuinen. En tunne mitään muuta kuin odotusta. Pidän turpani kiinni, seison huoneessa ja kuuntelen hiljaisuutta.
+5   +1 +2
 
10
buranaC 13.05.2008
Kappaleen puoliväliin päästyäni hahmotin päänsisäisen maailman, mutta ajan olemusta en ole vielä löytänyt. Ajan pysähtymisen huomasin kuitenkin. Vesipisara pitää meteliä ollessaan ajattomassa tilassa.
Huomasin myös oikeanpuoleisen puhujan kehittyvän ja oppivan uutta kun vasemmanpuoleinen puhuja junnaa vain paikallaan. Toinen on avoinmielisempi kuin toinen. Mutta kuitenkin sama henkilö. Mieli jakautuu?
Henkilö kärsii jakautuneesta persoonasta ja hän ei tiedä todellisesta elämästä paljoa. Missä hän on? Hitaasti hän kuitenkin pohtiessaan parantuu ja hänen persoonastaan tulee yksi. Ja nyt alkoi musisointi taas.

Aika jatkuu. Jotakin on silti vialla. Hitaasti henkilö ahdistuu ja hänen mielensä hajoaa taas kahtia. Aika sekoaa. Aika hallitsee häntä, vaikka aika ei tiedä mitä tekee. Aika ei hae itseänsä tahtiin. Henkilö tuntuisi palaavan alkuvaiheeseen, tosin sulkeutuneen ja avoimen mielen paikat ovat vaihtuneet. Vai ovatko? Heidän tietonsa ovat samat, mutta persoonat ovat vaihtaneet paikkaa.

Kiva kokonaisuus. Mutta tätä voisi ehkä pystyä tiivistämäänkin. Vai onko tämä tarkoituksella vedetty äärimmilleen? Ajattomuutta ei saavuteta pidentämällä kappaleen pituutta. Tai no ei tästä montaa minuuttia varmaan helpolla karsita. Vai ajattelenko väärin kun puhun minuuteista.

Tiedä en. Jotenkin en pääse osaksi tätä kappaletta, mutta pystyn silti ihailemaan sitä sivusta. Tässä kuitenkin kymppi.
+4   +1 +2
 
Mika Björklund 29.08.2007
Tämä on todellisuuden ääni. Todellisuuden ääni kun se oppii näkemään itsensä, kasvaa monimutkaiseksi. Tämä on tarina aivojen evoluutiosta, ainut tarina jonka voi kertoa.

Kuunnelman puhujien ääni on sama, mutta luonne eri. Ne havaitsevat samat asiat, mutta tulkitsevat ne eri tavalla. Ajoittain äänet kulkevat samojen pisteiden kautta, mutta sitten taas hajaantuva omille poluilleen. Alussa tiedottomina toisistaan, mutta kuunnelman edetessä vaihtaen paikkojaan, vuotaen toisilleen, tiedostaen itsensä ja syvemmän yhteytensä kunnes sulautuvat. Näen nuo kaksi eri ääntä vasempana ja oikeana aivolohkona, mutta metaforan voi aina vaihtaa.

Kuunnelman loppu on kuin Philip K. Dickin novellista, kaaottinen kokemus jossa kehitys on johtanut kriisiin, todellisuuden rikkoutumiseen, vanhojen paradigmojen katarsikseen, joka kuitenkin antaa mahdollisuuden kehittymiseen.

Tajuntaa laajentava kokemus, tämä pakolliseksi peruskouluun! Raskas, vaativa ja surrealistinen, mahdton kakku syötäväksi kokonaan ensimmäisellä puraisulla, ajelehtiva ja luonteeltaan syvästi ajatuksia ja meta-ajatuksia herättävä. Heitetään listaan vielä postmodernikin.

Hienointa oli tuntea äänien paino päässä.

Dadaistien salajuoni maailman tietoisuuden muuttamiseksi! Keinona järkevien järjettömyyksien syöttäminen suoraan tiedostamattomaan. Varokaa!
+4   +1 +2
 
9
((((-!-)))) 26.10.2007
Johan oli pläjäys. Pitäisi kuunnella toistamiseen keskittyen vain ja ainoastaan kuuntelemiseen, mutta kyllä tällä ekallakin kerralla sai kiinni siitä perusajatuksesta. Mystistä ja syvällistä. Itse instrumentaalipuoli oli todella hienosti toteutettu, tuoden aika ajoin Pink Floydin mieleen.
+6   +1 +2
 

Sivut: 1 2

Viimeisimmät kuuntelijat

Löytyy soittolistoilta