Mikseri.net

Black Crowes tekee asiat omalla tavallaan. Siinä missä useimmat pitkän uran tehneet nimekkäät bändit soittavat uusimmilta levyiltään vain pari biisiä seuraavalla kiertueellaan, Crowes kerää ohjelmistonsa koko uransa ajalta, saattaen joillain keikoilla "unohtaa" soittaa klassikonsa lähes kokonaan. Näin ei suurta mainstreamsuosiota saavuteta, muttei myöskään jouduta "sotaratsujen" orjiksi. Heille jää myös paljon tilaa soittaa mitä erilaisimpia coverbiisejä, Clashista Steven Stillsiin.
Warpaint Live on kasattu Warpaint albumia promotoineelta lyhyehköltä kiertueelta jossa bändi soitti joka ilta uuden levyn kokonaan alusta loppuun ja encoreksi valikoiman covereita ja omia biisejään. Warpaint oli tarkoituksellinen ekskursio keskitemporockin maailmaan maustettuna muutamilla "americana"-tyyppisillä irroitteluilla, joista Whoa Mule toimii käsirumpuineen mainiosti omistautuneen yleisön edessä, biisin nyanssit eivät häviä mihinkään, vaan tuntuvat vain korostuvan soittajien antaessa tilaa toisilleen ja sävellykselle. Lähes kaikki Warpaint-biisit toimivat mielestäni paremmin tällä levyllä kuin studioversioina, jopa hieman väkinäiset Wounded Bird ja Evergreen ovat siedettäviä. Huippuhetkiin lukeutuvat Vahvasti Zeppelin-vaikutteiset Wee Who See The Deep ja Movin' On Down The Line jotka laajentavat studioversioita entistäkin psykedeellisemmiksi. Vaihtelua Warpaint-materiaaliin tuo raskas/kevyt-asetelma tempojen pysyessä maltillisina.
Encoreosuus huipentuu Moby Grapen Hey Grandma-biisin iloiseen San Francisco friikkailuun vaikka muuten jatkaakin ehkä hieman oudosti Warpaintin keskitempolinjaa. Selvempi irtiotto ensimmäiseen levyyn olisi ollut parempi ratkaisu, mikä ei kuitenkaan estä nauttimasta taustalaulajien kanssa maukkaasti toimivista Delaney & Bonnie- ja Eric Clapton-covereista Poor Elijah - Tribute To Johnson (Medley) ja Don't Know Why. Yhtye on viisaasti jättänyt pois ns. hittinsä - ne ovat saatavilla live-versiona jo muutenkin. Toisaalta Darling Of The Underground Press ei ole bändin mielenkiintoisinta "underground"-materiaalia ja Bad luck Blue Eyes Goodbyen olisi todellakin voinut tässä yhteydessä korvata jollain nopeammalla biisillä.
Kieltämättä laiskahko versio Rolling Stones-biisistä Torn & Frayed laskee levyn tasoa (bändin versio on tosin aina kuullostanut "väsyneeltä", jo silloin kun poijjaat olivat vielä nuoria!). Ehkä heidän olisi pitänyt pyytää Jack White mukaan siihen esitykseen!