Mikseri.net

Mew toinen pitkäsoitto ja selvästikin bändi on stabilisoinut oman saundinsa ja löytäneet tyylin mistä on erittäin vaikea ottaa vaikutteita kuullostamatta matkijoilta.

Parhaimmillaan levy on syksyisessä maisemassa tai muuten hiljaisessa kellari huoneessa ilman mitään suurempaa valaistusta.
Bändi itsessään on ottanut erittäin progressiiviseen suuntaan ison askeleen vaikka bändin jäsenet sanovat olevanssa täysin tietämättömiä kook genrestä.

Mewn idea on hiljaisesti äänimassan keskelle kertoa tarinoita eri tunteista ja mielimaisemista. Oikeiden tarinoiden kertominen on jätetty paljon vähemmälle kuin Frengers:illä.

Usvaisissa äänimaisemissa rumpujen kaiku käy yhä tärkeämmäksi laulajan ehrkän vokaalityöskentelyn ohella.
Mitä pidemmälle albumilla mennään sitä rauhallisempaan, ja hallitumpaan esitykseen, ja levyn viimeisissä mennään jo eeppisiin talvimaisemiin.
Tätä levyä ei missään nimessä kannata kuunnella kiireessä.

Hieno bändi, ja totuushan tosiaan on tuo, että Mew on löytänyt oman tunnistettavan tyylinsä, jonkalaiseen en ole aiemmin törmännyt. Tämä on niitä tulevien bändien suuria esikuvia.

Edelleen albumin ensimmäiset 7 raitaa ovat diamondia, mutta sitten levy väsähtää hissutteluksi, jota joskus jaksaa kuunnella kaihoten; joskus taas loppulevy tuntuu täysin pysähtyneeltä ja tarpeettomalta. Mewin albumeilla on aina jokunen hohhoijaa -biisi.