|
Putte
6656 viestiä
|
#1 kirjoitettu
17.09.2019 02:05
Mulla ei sinäänsä ole kuolemanpelkoa, vaikka onkin valtava elämänhalu. Ekan lapsen myötä koin, että nyt olen saanut elämältä jo enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa. Se oli aika fundamentaalinen muutos jo arkiajattelussa, sillä nyt herään jokaiseen päivään ikään kuin se olisi bonusta. Se ei tietenkään ole yhtä kuin onnellisuus, eli mahtuu sitä paskaa tällaiseenkin arkeen. Kun tietää, ettei ole mikään pakko olla, eikä oo ihmisenä niin upea etteikö ympärillä olevat ilmankin pärjäisi, niin on aika helppo luovuttaa jos siltä tuntuu. Mut eipä tunnu. Mitäpä sitä elämällä muuta tekisi kuin katsoisi mitä kulman takana odottaa.
Mut sit taas muiden kuolema. En oo oikeen koskaan oppinut käsittelemään sitä. En vain osaa. Kyyneliä saattaa tulla, mutta jotenkin se käsite ei koskaan tunnu todelta. Johtuu ehkä siitä, että tulkitsen ja muistan ympäristöni kaikin aistein ja vähäisistäkin ärsykkeistä. Näin ollen jokainen lattialaudan narahdus saa muistuttamaan niistä tunteista, joita on jonkin ihmisen kanssa kokenut. Ja se tunne tulee mahanpohjasta. Tiiättekö se ihmeellinen fiilis hylätyssä autiotalossa? Sellainen. Musta tuntuu, että ainoa tapa päästä sinuiksi tämän asian kanssa, on jutella kuolemasta sen henkilön kanssa jota asia mahdollisesti koskettaa. Mitä hän on siitä mieltä, onko jotain pelkoja, jäikö jotain tekemättä jne. Omalla kohdalla toivoisin, että siitä voisi puhua juuri niin helposti kuin kahvinkeitosta. Sillä mulla on näihin vain positiivista annettavaa.
Elämälle kiitos, sain siltä paljon... sain siltä bassorummun, bassorummun, lannevanteen lannevanteen.
|
|
AnttiJ
Jyrkimmät
Mahalaskut
6850 viestiä
|
#2 kirjoitettu
17.09.2019 17:41
"Elämä on ihmisen parasta aikaa" taisi sanoa muuan edesmennyt mäkikotka. Oikeassa taisi mies olla.
Kun on selvinnyt yli 65-vuotiaaksi (kuten minä) niin eipä sitä enää muuta toivo kuin sitä, että pysyisi terveenä ja kuolisi nukkuessaan, kun se hetki tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan ennen kuin saan suunnittelemani musaprojektit valmiiksi. 
|
|
geeli
3724 viestiä
|
#4 kirjoitettu
24.09.2019 14:45
Joskus se oma lähtö vaan tulee. Nuorempana kelailin usein toiveikkaasti, että "onhan tässä kymmeniä vuosia vielä", mutta nyt huomaan, että siitä ajasta on kymmenen vuotta jo mennyt.
Toivoisin pysyväni hyvässä kunnossa ja eläväni pitkään, mutta sitä vaan ei varmasti tiedä.
Mitä toivoisin kuoleman jälkeen olisi varmaan rauhaa sielulle. Kun ei kukaan ole palannut tänne siitä kertomaan...
|
|
geeli
3724 viestiä
|
#5 kirjoitettu
31.10.2019 19:56
Tässä biisi aiheesta:
https://youtu.be/OVlJC...
Jos ei lajityyppi nappaa, niin keskeinen sanoma biisissä lienee se, että ei täällä ikuisesti, nimenomaan fyysisesti, pysytä. Ja pian ollaan tai olet tai olen jo pelkkää multaa ja hiekkaa ja maata jne.
|
|
AnttiJ
Jyrkimmät
Mahalaskut
6850 viestiä
|
#7 kirjoitettu
28.11.2019 14:14 Muok:28.11.2019 14:15
Se on poijaat ja miehet niin, että tässä vaiheessa tulee silloin tällöin mietittyä mm. sitä kuinka monta vuotta pystyy asumaan nykyisessä talossa, kuinka monta vuotta vielä pysyy hengissä ja kumpikohan meistä kupsahtaa ensin: rouva vai minä. Testamenttikin on tehty jo 10 vuotta sitten. Toivottavasti pysyn toimintakuntoisena niin kauan että saan omat vanhemmat säällisesti haudattua.
Mitään sellaista ei ole jäänyt tekemättä, jota olisin palavasti halunnut, joten ei muuta kuin rauhallisin mielin kohti vääjäämättä lähestyvää Final Endiä. Siellä se lopullinen tuomari jossain jo tähyilee minuakin; toivottavasti ei nosta suoraa punaista korttia tehdyistä töppäilyistä.
|
Ladataan
