Kävelin kotiinpäin rautatieaseman kautta. Aseman katoksessa skeittaili nuoria hip hop-kulttuurin edustajia. Kävelin heidän ohi ja katsoin taakseni kun eräs hurjapää yritti flippiä portaita alas. Hän pomppasi ilmaan, laudan pyörähtäessä hänen allaan horisontaalisella akselillaan 360º. Hän seilasi halki ilman yhdessä lautansa kanssa ylittäen yhteensä 5 porrasaskelmaa. Hän tuli laudan kanssa samaan aikaan maahan ja samaan asentoon jossa hän oli ollut maasta lähtiessään. Hän teki sen. Olin iloinen hänen puolestaan. Mutta! Mitäs nyt!? Suoritus ei ollutkaan ohi. Lauta jolle hän oli niin sulavasti laskeutunut juuri millisekunti sitten syöksyi hänen altaan pois, aiheuttaen hallitsemattoman maahan putoamiskohtauksen. Poika vajosi asfalttiin ja lauta, se jatkoi matkaansa suurella vauhdilla lievää alamäkeä päin. Katsoin laudan kulkureittiä ja kauhukseni huomasin penkillä mummon siinä selkä lautaa kohti istuvan odottaen junaa joka hänet kohta kuljettaisi kotiin juomaan teetä ja katsomaan telkkaria. Kasvoni vääntyivät hymyn ja kauhun välimaastossa majailevaa olomuotoa kohti. Ajattelin juosta ja ottaa laudan kiinni, pelastaen mummon varmalta mustelmalta, mutta olin liian kaukana. Minun ei auttanut kuin katsella vierestä vääjäämätöntä lopputulosta. Lauta lähestyi asfalttia pitkin jyristen mummon pahaa aavistamattomia sukkahousullisia jalkoja kohti, sukelsi penkin ali (sivuuttaen mummon jalat vain muutamalla sentillä!) ja putosi kiskosyvennykseen. Naurahdin helpotuksesta, mutta mummo ei kiinnittänyt mitään huomiota penkkinsä alta radalle syöksyneeseen lautaan. Kait mummolla oli jo teehetket mielessä.