Olen ujo. Olen aina ollut ujo, ujompi kuin muut ihmiset. Pienempänä kyseisellä asialla ei ollut niin suurta merkitystä kuin myöhemmin. Tarhassa minulla oli paljon kavereita, eikä ujous ollut tuolloin mikään este. Murrosiän kynnyksellä kaikki muuttui. Olen saanut huomata olevani erilainen ja vähemmän arvostetumpi henkilö kuin muut ikäiseni. Koska olin ujo ja hiljainen enkä osannut pitää puoliani, pystyivät muut kohtelemaan minua miten tahansa. Tämä johti syrjimiseen, ulkopuolelle jättämiseen, haukkumiseen, yläasteella epäsuoraan kiusaamiseen ja seläntakana juoruiluun, jopa suoraan nälvimiseen.
Kiusaaminen taas johti siihen, että pidin itse itseänikin muita huonompana ja arvottomampana. En vieläkään osaa kunnolla arvostaa itseäni, vaikka itsetuntoni onkin kasvanut noista vuosista. Siitä saan kiittää lähinnä ihania ystäviäni ja perhettäni, sekä ihanaa poikaystävääni, jotka ovat joko kokeneet samaa tai olleet muuten vain tukenani.
Ujon ja erilaisen osa ei ole helppo. Ujot ihmiset ovat kummajaisia eikä "heistä ole mihinkään". Nyky-yhteiskunnassa vaaditaan sosiaalisuutta ja sopeutumiskykyä yhä enemmän ja enemmän. Vain ns. rääväsuut selviävät ja heitä arvostetaan, koska he tulevat toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Jossei muuten, niin jyräämällä muiden mielipiteet omiensa tieltä.
Omassa elämässäni olen kuitenkin huomannut, että vaikka olenkin ujo, olen saanut elämässäni paljon ja toteuttanut unelmiani. Elämänlaatu ei siis loppujen lopuksi ole kiinni ujoudesta tai sen puutteesta, vaan siitä, kuinka siihen suhtautuu. Olen huomannut olevani pikkuhiljaa ylpeä erilaisuudestani ja ujoudestani. Aina se ei ole helppoa mutta loppujen lopuksi, vastoinkäymiset vahvistavat kun oma asenne on kohdallaan.