Päätin aloittaa jatkotarinan. Tätä olen tehnyt ennenkin. Kerron tarinaa, hetki hetkeltä, ja jotenkin symbolisesti tarinani asiat kertovat omista hetkistäni. Vanha tarinani on julkaistu The Door Story

Mutta uuden kimppuun.

Kallein aarre.

Olipa kerran. Näinhän ne tarinat alkaa eikö? En osaa sanoa, en ole koskaan kirjoittanut tarinaa. Niin, siis olipa kerran. En ole oikein varma milloin, siksi siis täytyy kirjoittaa kerran. Se oli, siitä olen varma, ainakin lähes. Eikun. No, päätetään kuitenkin, että jossain, johonkin aikaan ja jotenkin joku oli, tai ainakin luultavasti oli.
No, se joka tässä luultavasti oli jossain ja jotenkin, oli pieni tyttö. Hänellä oli vain muutama lantti rahaa, eikä paikkaa mihin mennä. Muutama kolikko vain. Hän piti niitä salaisessa paikassa, jossain mistä ei kukaan niitä löytäisi. Ei edes se, jolle hän ne luultavasti joskus joutuisi antamaan. Ihan salainen paikka, viitan alla, paidan alla, solmittuna kiinni rinnan päälle, pussiin. Ihan pieneen pussiin, josta ei kukaan niitä löytäisi.
Ainut, mitä hänellä oli, kaksi pientä kolikkoa. Ette usko, kuinka tuo tyttö piti niistä huolen. Joka ilta, pitkän taivalluksen jälkeen, hän istahti jonnekkin ojaan tai johonkin pieneen suojaan, jos löysi, ja otti kolikot esiin. Hän paijasi ja kiillotti niitä pienellä likaisella viitallaan. Hän katseli niitä ja hyräili pientä laulua, joka muuttui joka ilta. Kun laulu loppui, tyttö aina laittoin kolikot takaisin pussiin ja kävi nukkumaan.
Tyttö taivalsi päivästä toiseen. Hänellä ei ollut vanhempia, ainakaan enää. Ei perhettä, ei elättäjää. Ei kukaan huolinut tyttöä, jolla oli vain likainen viitta, rikkinäiset saappaat, rispaantuneet vaatteet ja vain pari kolikkoa. Ruokaa hän sai matkalaisilta kerjäämällä, metsän eläimiltä pyytäen ja itse etsien luonnosta. Hän peseytyi puroissa ja nauroi kettujen kanssa hyppiville heinäsirkoille. Talvisin hän itki pimeää karhujen vieressä.

[to be continued]