No, mitä minun päivään, niin olen kuin hepokatti maantiellä poikittain. Ei poikittain en ollut, kun isäni ajoi junalla yli 100 kilometriä tunnissa. Elän vielä suojelusenkelini ansiosta. Mitäpä sitä, mutta ajatus kummittelee edelleen, että miltä juna näytti alapuolelta. Valot kun näkyvät, niin siinä ei ajattele mitään. Hetken aikaa sen metallin ohitettua, niin vielä makasin laukku vieressä. Aloin ymmärtämään, että elämä Suomessa saastuttaa ihmiset valitsemaan oman loppunsa. Lippua ei kohdallani näkynyt puolitangossa, elän vieläkin kuin ihmeen kautta. Silloin, kun käy lähellä noutajaa, niin silloin oikeasti näkee valon ja Jeesuksen ääni sanoo, tule tai jää... Oikeastaan olisin tahtonut silloin jo tulla, että kirous ja saatanan kuritus loppuu... Olen nyt nähnyt junan alapuolelta, matkustanut sisällä ja katolla en ole vielä matkannut. Kyllä se siitä, mutta ei, ei ja ei... Ei se siitä yksin elämä mullistu. Kyllä jokainen ihminen toisen tarvitsee. Kiitän suojelusenkelini kuitenkin sinua, kun olen laiha ja mahdun menemään junan alta. Päätä ei kannata nostaa ja lihavana vatsasi ottaa akseleihin kiinni. Tahtoisin eroon painajaisista, koska viime yönä näin unta, että kuolin ja sinäkin Santa Maria olit minut hylännyt. Minua ammuttiin päähän, että aivot tirskahtivat ulos ja minulla oli lunta paskahuussin katolla, eli valkoinen lakki päässä... ethän sinä Maria hylkää, kuten viime öisessä painajaisessani? Vietä sinä parempi puoli minusta mukava ilta ja nähkäämme unissa, ei painajaisissa... Toivotan nyt oikein kauniita unia, viime yönä näin sinut unessa, mutta en kauniissa merkeissä. No parempi nyt... Ötyjä, eli yötä... Ma dear...