Keskellä synkkää metsää
on puisto pimeä
Sen siimeksessä kartano
lepää ilman nimeä
On nähnyt loiston päivät,
nuo päivät haaveiden
Nyt tyhjillänsä seisoo
asuinsija aaveiden
Hiljaa kammarissa
pieni kehto keinahtaa
Muisto nuoren äidin
suree kuollutta lastaan
Hän lähti kerran sotaan
ei palannut milloinkaan
Nyt ikuista tuomiotaan
neito nuori suorittaa
Suolta nousee usvaa
haudoille puistoon
Käy nuori herra hukkumaan
taas joen suistoon