Kuumaa punaista hehkuvaa kultaa
maaksi muuttuvan lehtien nään
Multaan upotan, kasvoni painan
pitkään mietin: Tähänkö jään

Harmaista varjoista armaani huokaa:
Kiirehdi rakkain, luokseni jää
Maa on jo autio, kylmä ja kuollut
ei saa haaskata hetkeäkään


Niin kauas oon nyt kulkenut harhaan
en kääntyä voi en nääntyä saa
Yksi vain mua odottaa


Ruskean sadoissa sävyissä hohkaa
vaipuu vihreä taas unholaan
Riitteessä lammet, ratisee maa
lunta vain pelkään, oi armahtakaa

Rautaista rataa, tomuista tietä
seuraan taas, ne mua johdattaa
Vaan kuka mua hoivaa, kun en enää jaksa
auringonlaskuunkaan ratsastaa


Kun pysähdyn luona valkean virran
kaivan kuvan taskusta
Ei muuta ole muistona
ei turvana

Niin kauas oon nyt kulkenut harhaan
en kääntyä voi en nääntyä saa
Yksi vain mua odottaa



© Ilja Karsikas, 2006