atomikatu: Postilaatikko


Hiljaa ilta laskeutuu tähän pieneen kuppilaan,
jonka varjossa olen nähnyt kaikki ihmeet - tämän maan.
Nurkkapöydän päivystäjä kellokortin leimaa,
hän hämärästä nousee, valuu katumaisemaan.

Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista.
Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista vaan.

Yksinäinen nahkarotsi narikkaan on jäänyt,
ei jälkeäkään juhlijoista, kuu vain seuranaan.
Mä jätän tyhjän röökiaskin maahan kastumaan,
en saanut öistä kulkijaa mä mukaan lähtemään.

Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista.
Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista vaan.

SOLO

Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista.
Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista.
Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista.
Mutta aamuyö on yksinäisten aika mennä kotiin,
ottaa avain postilaatikosta - ja huokaista vaan.