Ajassa on hetki jolloin syntyy sävel. Yhä useampien hetkien päästä tämä sävel vaimenee ja uudet nousevat pintaan. Silti yksikään sävel ei ole turha, eikä yksikään jää vaille huomiota, sillä lopulta ne ovat kuitenkin kaikki yhtä: on syntynyt kokonaisuus.

Kokonaisuutta ei voi koskaan vaheksyä. Se on side, joka sitoo äänet toisiinsa.

Ajatus on kiehtova, koska ymmärrä yhtään mitä olen tähän mennessä kirjoittanut. Ehkäpä tämä teos sai mielessäni aikaan tyhjiön, jota minun täytyy yrittää paikata.

2 minuuttia ja 43 sekuntia ei mennyt turhaan.

Biisin alun alkaessa tiesin positiivisessa mielessä jokseenkin mitä odottaa. Pistin lujalle, menin parvekkeelle röökille. Hiljaista ulkona, pianon säestämänä, ja taustalla kuului aina välillinen variksen raakkuminen ulkoa. Tilanne muuttui mystiseksi, kun tajusin eteeni ilmaantuneen auton. Se oli koko ajan ollut siinä, mutten vain huomannut. Mielessäni kävi; katoaakohan se siitä kun hetkeksi katson muualle. :) Olin tämän biisin tunnelmissa.

Niin paino kuin voi paino olla... Syvallistä... Kaunista ja koskettavaa.. Pari klippiä pilasivat tunnelman joka kerran napsahtaesaan (ainakin 2 kertaa)... AUST! Pois ne! Tämä osoittaa, että soittaja osaa projisoida tunteitaan mustavalkoisille koskettimille.