Kova remake kyllä vanhasta wind blows through nowheresta, ja uudet lyrics rokkaa kanssa. Tässä jopa palataan tunnelmallisesti ekan julkasun tiimoille, kun 72 forms oli todella industrial-painotteista. Pahaenteinen ja vähän sellanen sähkönsininen tunnelma, vahvistaa dystopista meininkiä.
Ehkä eniten tässä nappaa nuo lyriikat, se on enemmänkin runo kuin laulun tekstit. Olennaista on myös tekstin muotoilu, eikä pelkästään sen lausuminen. Se painottaa asioita eri tavalla, kuten juurikin "We Are Nothing Here." Se jakaa tekstit melko keskeltä poikki, alku on lohduton, muttakun hyväksymme sen, että emme ole mitään täällä, meidän ei tarvitse olla surullisia.
Etenkin tuosta loppupuolesta tykkään.