"täällä he elivät
aikansa lapset
iloineen suruineen
vanhenivat
ja jäivät pois"

Nyt on jo melkein kuin ei heitä koskaan ollut ois.
On polut umpeen kasvaneet
ja jäljet jo aikaa kylmenneet.

Vaan matkallaan tavoittaa hänet viimein uutinen;
on tullut toisensa luokse pienokainen.
Lihasta lihaan vaeltaa näin toivonhippunen.
Tarrautuu käteensä käsi pikkuruinen.

Ajat edelleen vierivät
ja vielä käyvät koneet.
Rattaat piittaamatta jauhaa
kunnes himmenee silmät kirkkaimmatkin.
Kauniit kätensä rypistyneet,
väsähtäneet visiot suuret
käytäntöjen puolitiehen
- ne siellä kompastelee nyt kompromisseihin.

Vaan matkallaan...
...on tullut toisensa...
...tomusta tomuun...
...tarrautuu...

© 2009 Santala JP

Haluaisitko kommentoida? Rekisteröidy käyttäjäksi tai kirjaudu sisään

Kirjaudu